Robert Kennedyn salamurhasta 40 vuotta
Barack Obama on varmistanut demokraattien presidenttiehdokkuuden Yhdysvalloissa. Häntä on kutsuttu ”mustaksi Kennedyksi”. Tänään tulee kuluneeksi 40 vuotta Robert Kennedyn salamurhasta. Erikoistoimittaja Jaakko Okker kysyi tuolloin Suomen Kuvalehdessä, mitä ajatella kansakunnasta, jonka omaatuntoa painavat lukuisat poliittiset murhat.
Hetki ennen salamurhaa. Ambassador-hotelli Los Angelesissa Yhdysvalloissa 5. kesäkuuta 1968.
Teksti
Kati Kiviniemi
Amerikkalainen murhenäytelmä, otsikoi Suomen Kuvalehti Kennedyn salamurhasta kertovan juttunsa 15.6.1968 (SK 24/2008).
”Noiden laukausten jälkeen koko presidentinvaali tuntuu yhdentekevältä. Mitä mieltä on vaaleissa kun rikos voi vapaasti tehdä pilkkaa koko järjestelmästä”, kirjoitti Jaakko Okker jutussaan.
”Kenties Robert Kennedystä olisi tullut presidentti, kenties ei. Ehkä hän olisi kyennyt uudistamaan Yhdysvallat, ehkä ei. Varmaa on vain Sirhan Sirhanin laukausten hyödyttömyys, salamurhat eivät koskaan ratkaise mitään.”
Palestiinalainen Sirhan Sirhan ampui Kennedyä 5. kesäkuuta 1968. Kennedy kuoli sairaalassa 25 tuntia myöhemmin. Hän oli voittanut Kalifornian esivaalit ja oli demokraattien todennäköinen presidenttiehdokas.
Kennedyn viimeiset sanat olivat: ”Onko joku muu loukkaantunut?”
Okker kuvasi Amerikkaa maaksi, jossa oli varastoitu yhteiskunnallista dynamiittia jo niin paljon, että yhä useammat odottivat räjähdystä. Räikeiden vastakohtien maassa ihmisen oli helppo vihata ihmistä.
”Mutta ihminen ei järkiinny, eikä kiihko laannu. Tyhmyys on liian typerä kuollakseen.”
Sirhan Sirhan istuu yhä elinkautiseksi muutettua kuolemantuomiotaan Corcoranin vankilassa Kaliforniassa. Myös salaliittoteoriat CIA:n osallisuudesta Kennedyjen salamurhiin jatkavat elämäänsä.
Nixon Kennedystä:
”Tästä seuraa jotain pahaa”
Robert Kennedy halusi olla rakentamassa uutta, parempaa maailmaa. Selvittyään veljensä Johnin kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä hän löysi kutsumuksensa ja sai taakseen muutosta kaipaavan kansakunnan. Idealistista toivoa varjosti kuitenkin pelko kaiken tapahtumisesta uudelleen.
Kun Robert Francis Kennedy ilmoitti asettumisestaan ehdokkaaksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin 16. maaliskuuta 1968, hän sanoi: ”En asetu ehdokkaaksi vain vastustaakseni jotakuta, vaan ehdottaakseni uusia linjoja. Asetun ehdokkaaksi koska uskon, että tämä maa on vaarallisessa kurssissa, ja koska minulla on vahvoja tunteita siitä mitä pitää tehdä ja mielestäni minulla on velvollisuus tehdä kaikkeni.”
Kennedyn vaimo Ethel tuki hänen päätöstään, veli Ted vastusti. Myös monet Kennedyn luottomiehistä Valkoisessa talossa vastustivat ehdokkuutta, koska sekä demokraattisen puolueen että ammattiliittojen johtajat tukisivat Lyndon B. Johnsonia.
Johnsonin kilpailijaksi asettuminen saatettaisiin myös tulkita jatkoksi jo vuosia jatkuneeseen vihanpitoon ja kilpailuun miesten välillä.
Kukaan Kennedylle läheisistä ihmisistä ei voinut myöskään välttää ajatusta ”mitä jos se tapahtuu uudestaan?”
Richard Nixonin avustaja John Ehrlichman kirjoitti myöhemmin, että katseltuaan Kennedyn ilmoitusta presidenttiehdokkuudestaan Nixon oli sanonut: ”Näimme juuri eräiden erittäin kauheiden voimien pääsevän valloilleen. Tästä seuraa jotain pahaa.”
Vietnamin sodan
vastustajaksi
Aiemmin tiukan kommunisminvastainen Kennedy oli alkanut vastustaa Vietnamin sotaa yhä kiihkeämmin. Amerikkalaistenkin yleinen mielipide alkoi kääntyä sotaa vastaan. Erityisesti Vietkongin tammikuun viimeisenä päivänä, vietnamilaisten uudenvuodenaattona tehty Tet-hyökkäys oli murentanut monien uskoa USA:n joukkojen ylivoimaisuuteen ja nopeaan voittoon.
Kennedyn mielestä oli aika tunnustaa, että sotilaallista voittoa ei ollut näköpiirissä eikä todennäköisesti koskaan tulisikaan. Hän vaati hallitukselta rohkeutta luopua harhakuvitelmista ja vääristä toiveista.
Kennedy oli jo edellisen vuoden marraskuussa puhunut sodan moraalittomuudesta.
Hän kysyi: ”Onko meillä täällä Yhdysvalloissa oikeus sanoa, että aiomme tappaa kymmeniätuhansia, tehdä miljoonista pakolaisia kuten jo olemme tehneet, tappaa naisia ja lapsia kuten olemme tehneet? Kyseenalaistan tämän hyvin vakavana. Kun käytämme napalmia ja kylä tuhoutuu tappaen sen asukkaat – se on moraalisesti meidän vastuullamme.”
Opportunistiksikin kutsutusta rikkaan perheen pojasta oli kasvanut huonompiosaisista välittävä poliitikko, jonka mielipiteet olivat muuttuneet vasemmistolaisemmiksi. Veljensä kuoleman jälkeen hän oli ollut pitkään masentunut, ja muun muassa käytti Johnin vaatteita tunteakseen olevansa lähempänä tätä.
Vielä ehdokkuutta harkitessaan hän koki sen veljensä työn jatkamiseksi, mutta tajutessaan saavuttaneensa ihmisten luottamuksen siitä tuli hänelle henkilökohtainen missio.
”Uskalla
epäonnistua”
Moraalinen velvollisuus oli se, mikä sai Kennedyn lopulta asettumaan ehdolle, ja joka sai ihmiset seuraamaan häntä. Kennedy lainasi mielellään Dantea, jonka mukaan Helvetin kuumimmat paikat on varattu niille jotka suurien moraalisten kriisien aikana säilyttävät puolueettomuutensa.
Hänen mielestään vain ne, jotka uskalsivat epäonnistua suuresti, pystyivät saavuttamaan suuria asioita.
Tämä tuli todistettua käytännössä, kun Kennedy puhui ensimmäistä kertaa ehdokkaana Kansasin valtionyliopiston opiskelijoista koostuvalle yleisölle maaliskuun kahdeksantenatoista. Hän tärisi hermostuksesta seistessään yleisön edessä. Kennedy oli ujo eikä hän ollut luonteva puhuja, mutta tämä esiintyminen muutti häntä.
”Jos yliopistomme eivät synnytä ihmisiä, jotka mellakoivat ja kapinoivat, jotka hyökkäävät elämää kohti kaikella nuoruuden visiolla ja tarmolla, niin sitten yliopistoissamme on jotain vikaa. Mitä enemmän kampuksilla mellakoidaan, sitä parempi on huomisen maailma.”
Pienen tauon jälkeen Kennedy paljasti lainauksen alkuperäksi William Allen Whiten, ikonisen republikaanijournalistin.
”White on tänä päivänä arvostettu mies, mutta eläessään häntä usein vihattiin kiihkoilijana. Koska hän puhui niin kuin uskoi. Hän ei peittänyt huoltaan lohduttaviin sanoihin, eikä harhauttanut lukijoitaan tai itseään väärillä toiveilla tai illuusioilla. Sellaisessa hengessä haluan tänään puhua teille.”
Yleisön taputtaessa Kennedyn itseluottamus kasvoi, eikä hän enää änkyttänyt, vaan elehti käsillään ja hakkasi puhujanpönttöä nyrkillään. Yleisön ja puhujan välillä kipinöi, opiskelijat innostuivat hänen sanomastaan. Myöntäessään osallisuutensa Vietnamin sodan syttymiseen johtaneessa päätöksenteossa Kennedyn suoruus ja rehellisyys tekivät vaikutuksen kuulijoihin.
“Nyt käydään kilpailua, ei Amerikan hallitsemisesta vaan Amerikan sydämestä. Tulevana kahdeksana kuukautena päätämme mitä tämä maa edustaa ja minkälaisia ihmisiä me olemme.”
Lopuksi hänen nostaessa nyrkkinsä ilmaan luvaten ”uuden Amerikan” yleisö repesi kannustushuutoihin ja myrskyisiin aplodeihin.
Kingin salamurha:
”Vihalle ei valtaa”
Vuonna 1967 julkaistussa kirjassaan Kohti uutta maailmaa Kennedy ilmaisi huolensa nuorison välinpitämättömyyden ja vieraantuneisuuden kasvusta. Hän pelkäsi nuorten luopuvan ponnisteluistaan joutuessaan vastakkain ylivoimaisen mahtavien ja taipumattomien instituutioiden kanssa, ja joko putoavan yhteiskunnan ulkopuolelle tai alistuvan kohtaloonsa osana vallitsevaa järjestelmää.
Nyt näytti siltä, että hän voisi palauttaa heihin uskon paremmasta huomisesta, joka oli kärsinyt pahasti Dallasin laukauksista.
Pari viikkoa kampanjan alkamisen jälkeen se usko sai jälleen luodinreiän, kun Martin Luther King ammuttiin Memphisissä.
Kennedy kertoi uutiset Kingin kuolemasta yleisölleen Indianapolisissa improvisoidussa puheessaan, joka tuli suoraan sydämestä. Hän pyysi ihmisiä pysymään rauhallisina ja etteivät he antaisi vihalle valtaa, vaan palaisivat kotiinsa ja rukoilisivat Kingin perheen puolesta.
Indianapolisissa ei puhjennut mellakoita, toisin kuin muualla ympäri Yhdysvaltoja.
”Vallankumouksen
täytyy tapahtua”
Kampanjan edetessä Kennedy halusi olla ihmisten tavoitettavissa, joten hän kiersi autosaattueessa puhumassa maaseudulla, pikkukaupungeissa ja köyhien kaupunginosissa. Urbaani köyhyys nousikin kampanjan pääteemaksi.
Kennedyn tukijoiksi tulivat opiskelijoiden, afroamerikkalaisten, valkoisten työläisten ja kotirouvien lisäksi useat maahanmuuttajayhteisöt, jotka innoissaan ottivat vastaan rennosti avoautonsa päällä matkaavan ehdokkaan. Pari kertaa häneltä vietiin jopa kengät jalasta.
Kampanjassa mukana ollut kansalaisoikeustaistelija John Lewis muistelee Bobbyn sanoneen usein: ”Täytyy tapahtua vallankumous. Ei kaduilla, vaan ihmisten mielissä, sydämissä ja sieluissa.” Hän uskoi siihen, ja halusi muuttaa ihmisiä ja heidän tapaansa ajatella.
Kennedy ja hänen avustajansa tiesivät Kalifornian esivaalien tuloksen olevan ratkaiseva tekijä. Maanantaina 3. kesäkuuta, päivää ennen vaaleja, he kiersivät Los Angelesista San Franciscoon, sieltä takaisin LA:n mustien gettoihin Wattsiin ja Long Beachiin, ja jatkaen vielä San Diegoon josta autokaravaani lopulta palasivat yöllä takaisin Los Angelesiin.
San Franciscon Chinatownissa Kennedyn seistessä avoautonsa takakonepellillä yhtäkkiä kuului sarja kovaäänisiä paukahduksia. Bobby jatkoi vilkuttamista kadun varrelle kerääntyneille ihmisille, mutta Newsweekin reportteri Karl Fleming näki kuitenkin hänen polviensa notkahtavan hieman. Pamahdukset tulivat ilotulitteista.
Esivaalin tulokset selvisivät myöhään tiistai-iltana. Keskiyön jälkeen voittoisa Kennedy piti kannattajilleen puheen Ambassador-hotellin juhlasalissa. Viimeisessä puheessaan Robert Kennedy sanoi: ”Älkää pelätkö totuuden polulla kulkemista vaikka sillä käveleekin vähän ihmisiä.”
Monien 1960-luvun kokeneiden amerikkalaisten mielestä kukaan ei ole uskaltanut kulkea sitä polkua Bobbyn jälkeen.
Aiheesta lisää:
Kansasin puhe
Indianapolisin puhe
Indianapolisin puhe (YouTube)
Jack Paarin haastateltavana 1964 (YouTube)
Merv Griffinin haastateltavana 1967 (3-osainen, YouTube)
Kampanjoimassa keväällä 1968 (YouTube)
Vanity Fairin kuvakooste kampanjoinnista
Salamurha (YouTube)
Viimeinen matka (YouTube)
Valokuvia viimeiseltä matkalta
Washington Postissa julkaistu kuvaus matkasta
RFK memorial
Martin Luther Kingin viimeinen kirjoitus (SK 16/1968)