Sarjakuvamaista fantasiaa

Fury

Toiminta | (Furies, Ranska, 2026) Ranskalaissarja Furies eli ”suomeksi” Fury on omaa luokkaansa. Cedric Nicolas-Troyanin, Jean-Yves Arnaudin ja Yoann Legaven alkuperäisteos voisi aivan hyvin perustua johonkin yltiöpäiseen ja surrealistiseen ranskalaiseen sarjakuvaromaaniin.

Lyna (Leila El Arabi) on tavallinen nuori opiskelija, joka seurustelee poliisin kanssa ja asuu varakkaine vanhempineen ylellisessä asunnossa. Lynan tilanne muuttuu perusteellisesti kun hänen isänsä murhataan ja äiti loukkaantuu vakavasti. Tytölle selviää, että hän itse asiassa onkin pahamaineisen gangsterin tytär. Ottovanhemmat puolestaan olivat toimineet Pariisin alamaailman kirjanpitäjinä ja vetäneet roimasti välistä.

Lyna tutustuu salaperäiseen Selmaan (Marina Fois), joka on Fury, Pariisin alamaailman kovaotteinen järjestyksenpitäjä. Furyn asema periytyy äidiltä tyttärelle, mutta koska Selmalla ei ole tytärtä, hän valitsee Lynan seuraajakseen. Lynan oikea isä kun sattuu olemaan Selman veli Driss (hienon Le bureau –sarjan tähti Mathieu Kassovitz).

Katsojalle heitetään mitä huikeimpia ja mielikuvituksellisimpia kohtauksia, jotka eivät ole lainkaan uskottavia. Sillä ei ole väliä, koska uskottavuuden sijaan pyritään mielikuvituksen lentoon, fantasiaan, joka on paikoin äärimmäisen väkivaltaista. Poliisejakin tarinassa vilahtaa, mutta heidän osuutensa on melko mitätön.

Sarjan toisella kaudella Lyna ja Selma joutuvat pakosta alamaailman vallan kaapanneen Damokles-palkkasoturiarmeijan leipiin, mutta asettavat päämääräkseen sen johtajan Ozin löytämisen ja järjestön tuhoamisen.

Fury on tehty sen verran tosissaan, että vaikka sen mielikuvitusmaailma on röyhkeän liioitteleva, sarjaa ei silti voi pitää parodiana. Hauskakin se olisi, ellei sarjan väkivalta olisi niin ylenpalttista ja raakaa. Fury on suuressa määrin makuasia. Jos haluaa realismia ja uskottavuutta, sen pariin ei kannata hakeutua. Mutta jos mitä poskettomin sarjakuvamainen fantasia kelpaa, eikä yletön väkivalta pelota, niin siitä vain.

Pertti Avola

Netflix

The Testament of Ann Lee

elokuvamusikaali | 1700-luvun lopulla ryhmä uskovaisia erkani protestanttisista kveekareista. Syntyi shakers-kultti, jonka johtajana oli Ann Lee. Nuori nainen saarnasi sukupuolten tasa-arvosta, vihasi seksiä ja kielsi suvun jatkamisen myös muilta lahkolaisilta. The Testament of Ann Lee kertoo shakersien tarinan. Lahkolaiset heiluvat hurmoksessa ja onpa mukana myös laulua. Ann Leen roolissa nähdään Amanda Seyfried, joka tekee mahdollisesti uransa parhaan roolityön. Elokuva itsessään kärsii turhan pitkästä pituudesta. Vaikka miljöö on luotu taiten, lopputulos puuduttaa.

Jesse Raatikainen

Disney+

Ikuinen tytär

Draamaelokuva | (The Eternal Daughter, Britannia 2022) Ikuinen tytär on juuri niitä priimauutuuksia, joiden poimimiseen Teema on omiaan. Brittihuippu Joanna Hogg (The Souvenir) kertoo elokuvantekijästä (Tilda Swinton), joka käsikirjoittaa filmiä äidistään ja omasta suhteestaan tähän. Swinton näyttelee myös äitiä!

Ja mitä mentaalikylpy vaatii? Hiiviskelevän, ikivanhan ja salaperäisen kartanolinnan Walesissa. Se on ollut äidin koti, jonne tytär ja äiti matkustavat verestämään muistoja. Paikka on nykyään lähes tyhjä hotelli. Hoggin ohjaus on tunnelmaa tihkuvaa kamaa, jossa on kolkonkiehtova atmosfääri. Ikuinen tytär on taiteellinen jännäri ja älykkögootteilua.

Elokuva kysyy armottomasti, onko yhteys sellainen kuin hartaasti toivoisi. Tilda Swintonin tuplarooli ja häneen kertynyt karisma kaikessa androgyynisyydessään on tärkeällä sijalla. Hoggin mestarillisia – ehkä jonkun mielestä tylsiä – elokuvia on yhtä vaikea kuvitella ilman Swintonia kuin Derek Jarmanin 1980-luvun leffoja.

Jussi Karjalainen

Torstaina 16.7. klo 21.52, Teema & Fem

Viikonlopun tv-vinkit on poimittu Suomen Kuvalehden välissä ilmestyvästä TV-Maailmasta. Lue lisää täältä.