Rafael Wardi maalaa valon väriä

kuvataiteilijat
Teksti
Karri Kokko
rafael wardi

Alussa maailma oli valkoinen, mutta kun auringonvalo kohtasi materian, maailma muuttui Rafael Wardin silmissä keltaiseksi.

Teksti Riitta Kylänpää
Kuva Markus Pentikäinen
(SK 2/2008)

Rafael Wardi avaa teosta suojaavan pahvikansion solmut. Hän on ollut maalaamassa Ryssänkärjessä Helsingin Lauttasaaressa edellisenä päivänä.

”Ehkä siellä jotain syntyi.”

Hän on pitkittänyt työnsä tarkastelua, koska pelkää, että se on pettymys. Työ ei koskaan näytä sisällä samalta kuin ulkona.

Teos on pastelli. Siinä on paljon sinistä, myös violettia. Kun taiteilija lopulta oli lähtenyt ulos, siellä ei enää ollutkaan hänen värejään. Oli vain muistikuvia.

”Minä tykkään tästä”, Wardi sanoo.

”Lisään keltaista. Aina kun lisään keltaista, työ paranee.”

Kaapelitehtaan viidennen kerroksen työhuoneen ikkunasta aukeaa kaistale Wardin kotisaaren, Lauttasaaren kärkeä. Hän on asunut siellä koko ikänsä, pian 80 vuotta. Ryssänkärjen takana velloo avomeri. Vastapäinen toimistorakennus peittää taiteilijan harmiksi suurimman osan merinäkymästä. Kolmannesta ikkunasta näkyy siivu satamaa. Wardi lastasi siellä hiililaivoja nuorena taideopiskelijana.

Työpöydällä lojuu pastellivärilaatikoita, satoja liituja. ”Kotijumalat”, Giorgio Morandi, Pierre Bonnard, Alberto Ciacometti, valon mestarit valon haalistamissa kansissa kirjahyllyssä. Keskeneräisiä teoksia limittäin seinää vasten, keltaoranssi kangas tuolille aseteltuna.

”Värit, nehän ovat vaikka mitä”, Wardi puuskahtaa. Einsteinille – hän on juuri saanut loppuun tämän elämäkerran – ne olivat pelkkää matematiikkaa, pigmenttiä.

Hänelle… ”Värit ovat kaikki.”

Wardi palaa eilisen työnsä ääreen. Puiden oksilla hyppeli oravia, ja talitiaisetkin tulivat katsomaan häntä. Fasaani käveli ohi. Hän seisoi kuin Lumikki eläinten keskellä.

”Aloitan ja muutan joksikin toiseksi. Tuon alla on variksia, niiden päälle syntyi muita lintuja.”

Vain lisää keltaista.

Ensimmäinen värihavainto. Wardi, Rafu, nousee äitinsä kanssa korkeat portaat tuntemattoman kaupunkilaisporvarin ullakolle. Haisee ummehtuneelle, pölyhiukkaset tanssivat valokiiloissa. Äiti tutkii tangoissa roikkuvia vaateparsia, koin syömiä, käytössä kuluneita, muodista menneitä. Pojan silmä osuu värikkääseen pesupulveripakkaukseen. Valo, hän tavaa.

Sinistä, punaista, keltaista.

Pakkauksen värit valaisevat ullakon. Poika etsii punehtunein poskin lisää värejä ja löytää ruotsalaisia aikakauslehtiä. Sarjakuvia, värillisiä sarjakuvia. Äiti, katso!

Enää muistojen tulvaa ei pysäytä mikään. Muistaako hän oikein? Ei sillä ole väliä. Tärkeintä on tunne.

Iltahämärissä äiti ja poika raahaavat vaatekassit kotiin Lauttasaaren Hevoshakaan. Valkoiseksi maalattu huvila on niemenkärjessä. Pärskeet nuolevat ikkunoita. Äiti paikkaa vaatteet ja myy ne pienessä osto- ja myyntiliikkeessään Kalliossa. Isä on juuri kuollut.

Isästä ei puhuta. Mutta hän on läsnä. Koko ajan. Kaikessa.

Rafu juoksee ongelle. Matalassa merenlahdessa ui isoja sorvia. Hän onkii niitä unissaankin. Kalasta tulee hänen unisymbolinsa vuosikausiksi. Illalla hän piirtää sarjakuvia ja värittää ne kirkkain värein.

Keltaista, sinistä, punaista.

Kerran Arvo Ylppö sanoi Wardille, että lapsen ensimmäinen väri on keltainen, että lapsi hakee luonnostaan valoa.

Wardi etsii jotain kirjahyllystä, miettii. Talven jyrkkää valoa tulvii sisään ikkunoista.
Jos hän saisi heittää värejä ämpäreittäin maailmaan, hän heittäisi keltaista. Se tuottaisi hänelle iloa.

”Ehkä keltaisessa on myös jotain turvallista. Vaikea selittää. Ehkä yhteiskunta puristaa meistä värin pois.”

Wardi käyttää keltaista kaikille kokemuksille. ”Olen päättänyt, että voin käyttää mitä tahansa väriä tahansa mille tahansa kokemukselle. Minulla on oma väriskaala. Aika suppea lopulta.”

Luonto ei tuota niin kuumia värejä kuin hän käyttää. Luonnossa on paljon ruskeaa, merikin on etupäässä harmaata. Vain auringonlaskun aikaan on vähän keltaista.

”Minun keltaiseni on aika abstrakti. Luonnosta sitä löytyy vain kukista, auringonkukista. Se on minusta pieni vika.”

Wardi ei syntynyt taiteilijana keltaoranssiin. Uran alussa myös hänen värinsä olivat sidoksissa ulkomaailmaan. Hän maalasi sinisiä ja violetteja töitä. 1940-luvulla kaikki taide oli puolivärikästä; Juho Rissaset, Tyko Salliset – kauttaaltaan haaleita.

Värit erottuivat hänelle omaksi maailmakseen vasta sodan päätyttyä.

”Taiteilijat olivat pettyneitä ihmisiin. Niin pettyneitä, että poistivat ihmisen kokonaan töistään. He alkoivat kuvata maailmaa abstraktisti. Ihanteeksi tuli pelkkä henkisyys.”

Wardi joutui samaan pyörteeseen. Abstrakti taide vapautti värit myös hänelle, ”päästi pois harmaudesta”. Samalla hän oppi, että taide voi olla jotain, missä ei tarvita ulkomaailmaa.

”Siinä olin hirveän väärässä.”

Hän puhaltaa irtonaiset pastellimurut eilisen maalauksensa päältä.

”Minä en ole niin älyllinen kuin abstrakti taide edellyttää. On helpompi mennä ulos. Luonto rikkoo mielikuvituksen rajat.”

Wardi kiikaroi Ryssänkärkeen. Nyt meri on taas lähellä häntä. Aallot särkyvät pirstaleiksi rantakalliota vasten.

”Siellä on elämyksiä. Myrskyävä vesi, pilviä.”

Ei häntä kukaan käskenyt tai edes kehottanut maalaamaan. Hän ajautui siihen, putosi.

”Se oli himo, piirtämisen himo. Mutta minä en ottanut piirtämistä vakavasti, ryhdyin tekemään väreillä.”