Kielipuolinen räppikomedia
Britannia on edelleen kolonialistinen valtio, räävitön Kneecap-elokuva väittää.
3
MIN
Tämän vuoden Rakkautta & anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa irlantilainen Kneecap-elokuva edustaa ehdottomasti anarkiaa.
Hävyttömän belfastilaisen hiphop-bändin tarina sukeltaa Pohjois-Irlannin kielikysymykseen ja poliittisten jännitteiden matopurkkiin.
Kneecap on oikea bändi. Se julkaisi ensimmäisen sinkkunsa vuonna 2017. Bändin ja elokuvan nimi viittaa sekä tasavaltalaisten että lojalistien 30-vuotisen konfliktin aikana käyttämään rangaistukseen, jossa pettureita ammuttiin polvilumpioon.
Vuonna 2019 ohjaaja Rich Peppiatt meni sattumalta Kneecapin keikalle viiden minuutin kävelymatkan päähän kotoaan.
”Se oli Kneecapin isoin keikka siihen mennessä. Yleisössä oli tuhat ihmistä”, Peppiatt muisteli tšekkiläisellä Karlovy Varyn festivaalilla heinäkuussa.
”En ollut nähnyt aikoihin niin poliittista bändiä.”
Kneecap toi Peppiattin mieleen hänen nuoruudensuosikkinsa, amerikkalaisen Rage Against the Machinen, joka räppäsi militanttia sanomaansa systeemiä vastaan 1990-luvulla.
Peppiatt ei ymmärtänyt keikalla kaikkea, sillä Kneecap räppää enimmäkseen iiriksi. Umpienglantilainen Peppiatt oli muuttanut Kneecapin kotikulmille Länsi-Belfastiin sikäläisen vaimonsa kanssa Lontoosta.
Ohjaaja käännätti Kneecapin sanoituksia englanniksi ja alkoi kirjoittaa käsikirjoitusta, jota hän antoi bändin muokata omakseen. Tekstiä käännettiin edestakaisin kahden kielen välillä. Työ kesti kuusi vuotta.
Vaikeimpia olivat vitsit, joita riittää. Kneecap on hillitön, jopa törkeä komedia, joka etenee ylinopeudella.
Bändi ja elokuva puolustavat iiriä, joka sai virallisen vähemmistökielen aseman vasta kaksi vuotta sitten.
Arviot iirin puhujista vaihtelevat suuresti. Enimmillään heitä lasketaan olevan 80 000. Pohjois-Irlannissa 4 000–6 000 ihmistä puhuu iiriä arkikielenään, mutta paljon useammat ymmärtävät sitä.
”Teimme elokuvan ennen kaikkea belfastilaisille”, Peppiatt sanoo. ”Asun neljän korttelin päässä bändistä. Kaikkia vitsejä ei voi edes ymmärtää sen alueen ulkopuolella.”
Vaikka nimekäs elokuvatähti Michael Fassbender lähti mukaan sivurooliin, Peppiatt ja bändi eivät arvanneet, että elokuva saisi ensi-iltansa arvostetulla Sundancen festivaalilla. Se on kerännyt palkintoja ja edustaa Irlantia Oscar-kisassa.
Kneecap jatkaa rockin provokaation perinteitä. Räppärit pilkkaavat pyhiä arvoja, rikkovat lakeja ja käyttävät tolkuttomat määrät huumeita.
Bändi herätti todellisuudessa yhtä kovaa närkästystä kuin elokuvassa, mutta eniten ärsyttivät kieli ja tekstien politiikka.
Alkuteksteissä sanotaan, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Peppiattin arvion mukaan todellisuuspitoisuus on 70 prosenttia.
”Todellisten hullutusten sekaan piti keksiä tylsiä asioita, jotta tarina pysyy kasassa”, ohjaaja sanoo.
Kneecapia on verrattu Danny Boylen huumehuuruiseen Trainspottingiin (1996). Peppiatt myöntää auliisti kopioineensa suosikkiaan. Hän mainitsee esikuvana myös ranskalaisen Mathieu Kassovitzin vakavan lähiökuvauksen Viha (1995).
Peppiatt (s. 1984) on entinen tabloidilehden toimittaja. Hän sai tarpeekseen alan epäeettisyydestä, otti loparit ja teki siitä satiirisen dokumentin One Rogue Reporter (2014).
Kneecap on Peppiattin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva. Hän oppi elokuvatekniikkaa ohjaamalla mainoksia ja rahoitti niiden tuloilla suuren osan Kneecapista.
Kaiken hurtin hupailun alla Kneecapissa on vakava, kielikysymystä laajempi poliittinen pohja. Peppiatt tiivistää sanomaksi, että Britannia on edelleen kolonialistinen valtio.
”Pohjois-Irlannin pitäisi tietysti kuulua Irlantiin”, ohjaaja sanoo.
”Meille opetettiin, että sen itsenäisyyttä ajavat vain terroristit. Käsitykseni alkoivat muuttua, kun tapasin vaimoni. Ei minusta ikinä voi tulla irlantilaista, vaikka opettelen kieltä. Mutta se on kotini.”
Rakkautta & anarkiaa -festivaali Helsingissä 19.–29.9. Kneecap 19.9. Bio Rex Lasipalatsissa ja Korjaamo Kinossa.