Q-teatteri toi Bosnian sodan naiskohtalot näyttämölle
Q-teatterin näytelmä Aivan kuin minua ei olisi kertoo raiskauksista Balkanin sodassa.
Elena Leeve esittää kyläkoulun opettajaa, joka joutuu komentajan naiseksi Bosnian sodassa 1992.
Naisia raiskattiin järjestelmällisesti Balkanin sodissa. Bosnian hallituksen mukaan 60 000 naista, useimmin muslimia, joutui raiskaajan uhriksi. Monet naisista häpäistiin useita kertoja, monet heistä tapettiin sen jälkeen.
Muistan vuosien takaisen juttumatkan Bosnia-Hertsegovinaan. Joessa, jota Srebrenicaan vievä tie seurailee, oli pato. Eräänä päivänä se oli tukkiutunut raiskattujen naisten ruumiista, kun vastapuolen sotilaat olivat ”purkaneet paineitaan” yläjuoksun hotellissa. Nuo sotilaat olivat tavallisia perheenisiä, toteaa Slavenca Drakulić tosipohjaisessa romaanissaan Aivan kuin minua ei olisi. Q-teatterin samanniminen näytelmä perustuu tuohon teokseen.
Suurin osa miehistä on tuomitsematta.
Q-teatterin näyttämö muuttuu Bosnian sodan vankileirin naistenhuoneeksi. Leirille on siepattu jopa nuoria tyttöjä, lapsia vielä.
Ei ole ongelmatonta käsitellä näyttämöllä aihetta, jonka ajattelukin saa aikaan kuvotuksen ja nostaa vihan ja surun. Jo yhden vuosiluvun, 1992, mainitseminen pysäyttää. Silloin sota syttyi. Niin lähellä tuo kaikki on, ja se tapahtui Euroopassa.
Näytelmän alkupuoliskoa katsoessani olin sitä mieltä, ettei esitys tavoita sitä hirveyttä, jonka naiset ovat käyneet läpi. Aivan kuin näytelmän dramatisoija ja ohjaaja Antti Hietala olisi arkaillut. Kirjailijan kliseinenkin ratkaisu toistuu myös näytelmässä.
Elena Leeven esittämästä naisvangista, ammatiltaan opettajasta, tulee hyytävän komentajan (Hannu-Pekka Björkman) nainen.
Loppua kohden Hietalan ratkaisu tuntuu yhä perustellummalta. Tapahtumista, joista puuttuu ihmisyys, puhutaan ihmisen äänellä. Paisuttelematta, alleviivaamatta. Moni asia olisi tosin selvinnyt jo näyttämällä, ilman, että roolihenkilöt kertovat, mitä he tekevät.
Opettajan ja komentajan suhteessa tapahtuu lopussa pahin: nainen tuntee kuin häntä ei olisikaan. Hän haluaa kostaa. Siksi aiheesta pitää kirjoittaa kirjoja ja tehdä näytelmiä. Jotta sodan uhrit, niin raiskatut kuin raiskaajatkin, myös kansakunta, voisivat käydä läpi traumojaan. Ja jotta mekään emme unohtaisi.