Inhimillisyyden raja

Joukko eri-ikäisiä ihmisiä pyrkii metsässä Valko-Venäjältä Puolaan. Joukossa on opettaja Afganistanista ja kolme sukupolvea syyrialaista muslimiperhettä. Perheen kömpelö patriarkka on itsepäisyydessään jo vaara läheisilleen.

Syyrialaiset ovat joutuneet lähtemään sodan repimästä kotimaastaan.

Sekalaista joukkoa yhdistää lupaus helposta pääsystä Eurooppaan. Muutama tunti ja ollaan jo Ruotsissa, jotkut hihkuvat.

Ylitystä järjestävät hämärämiehet ovat häipyneet. Rämmitään pimeässä ryteikössä. Jostain kuuluu ampumista.

Epätietoisuus ja kauhu ovat vasta alku Agnieszka Hollandin elokuvassa, joka katsoo rajakriisiä ja pushback-helvettiä kolmesta näkökulmasta.

Esimiehet terottavat puolalaisille rajavartijoille, että rajan yli ei tule ihmisiä, vaan vihollisen eläviä luoteja. Eräs vartijoista on nuori mies, jonka vaimo on raskaana. Elämä koettelee muutenkin: mistä varaa moraalille ja esimiesten haastamiselle? Pontikka auttaa unohtamaan ristiriidat.

Korkeakoulutetut aktivistit yrittävät auttaa rajan ylittäjiä. Se on vaarallista, sillä rajavartijat suhtautuvat aktivisteihin kova­otteisesti. Auttajia uhkaavat syytteet ihmiskaupasta, jos he jäävät kiinni hädän­alaisten siirtämisestä.

Green Borderin on pakko olla avoimesti ja läpeensä poliittinen, koska EU:n rajalla tapahtuu tosielämässä asioita, jotka ovat epäinhimillisiä.

Ongelmaa lietsovat Valko-Venäjän nukkepresidentti Lukašenka ja häntä naruista vetelevä presidentti Putin. Mutta vastuuta kantavat myös Puola ja sen päättäjät: miten rajan yli pyrkiviä kohdellaan?

Holland katsoi Venäjää ja menneen ajan opportunismia äärikriittisesti elokuvassaan Mr. Jones (2020). Se kuvasi holodomoria, ukrainalaisten näännyttämistä nälkään 1930-luvulla. Nyt sentimentaalisuutta ei ole senkään vertaa, mutta vihaisuus on samalla vahvalla pohjalla kuin Gillo Pontecorvon dokudraamaklassikossa Taistelu Algeriasta (1966). Vaikka ihminen olisi kiistan, tässä tapauksessa välineellistetyn maahantulon väline, ei ihmisyys muutu miksikään.

Kuvan mustavalkoisuus on esteettisistä valinnoista ilmeisin. Se voi kuulostaa vastakkainasettelua alleviivaavalta. Silti ratkaisu toimii.

Jos haluaisi syyttää Hollandia propagandasta – kuten Puolan oikeistopoliitikot ovat tehneet – kannattaa muistaa, että värit hylkäävä ohjaaja ei tavoittele suurinta mahdollista kaupallista menestystä.

Aihe on Suomessakin kipeän ajankohtainen. Koko eduskunnan olisi syytä nähdä Green Border. 

Agnieszka Holland: Green Border. Elokuvateattereissa. ★★★★