Ideologista taistelua pakkotyölaitoksessa

Sture Lindholm selvitti kirjassaan Vankileirihelvetti Dragsvik (2017), miksi kuolleisuus oli kesällä 1918 kaikista punavankileireistä korkeinta Tammisaaressa. Uudessa Punavankila-teoksessa Lindholm tutkii Cecilia Toivasen kanssa Tammisaaren pakkotyölaitosta kommunistilakien säätämiseen asti.

Ajallisen välimatkan ja monipuolisen lähdeaineiston ansiost­a Lindholm ja Toivanen katsovat asioita molemmilta puolilta mutta lähdekritiikkiä käyttäen ja ilman aikalaisten intohimoja ja tendenssejä. Lisäansiona on vankilan tapahtumien liittäminen osaksi yhteiskunnan kehitystä.

Kun muutos pakkotyölaitokseksi tapahtui syyskuussa 1918, vastuu siitä siirtyi armeijalta senaatille ja siviiliviranomaisille. Vankimäär­ä väheni armahdusten jälkeen. Muista leireistä siirrettiin miesvankeja Tammisaareen ja ne lakkautettiin.

Teoriassa tavoitteena oli kasvattaa vangeista yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Tammisaari oli siis nykytermein poliittinen oikaisuleiri. Ongelma oli, että vangit itse katsoivat olevansa luokkataistelun viattomia marttyyreita, kun taas vihollisleiri piti heitä parantumattomina rikollisina.

Oloja voi luonnehtia aiempiin verrattuna siedettäviksi. Ruoka ja hygienia paranivat. Osalle vangeista opetettiin luku-, kirjoitus- ja laskutaidon alkeet, ja kansakoulun käyneet opiskelivat ammatt­i- tai maatalousosastolla. Vangit saivat lainata kirjoja ja pyhäisin harrastaa musiikkia ja liikuntaa sekä kuunnella esitelmiä.

Toisaalta oli epäinhimillisiä rangaistuksia, kuten pimeä koppi. Vartijat olivat vuoden 1918 perintönä vihamielisiä.

Vangit oppivat aikaa myöten käyttämään järjestelmää hyväksi. Pakeneminen oli helpohkoa, vartijoista löytyi auttajia, ja kirjeenvaihto hoitui siivoojavankien välityksellä. Vankien piti tehdä tuottavaa työtä korvatakseen ylläpitonsa, mutta he sabotoivat myytäväksi tarkoitettuja tavaroita.

1920-luvun alusta lähtien Tammi­saareen tuli uusia vankeja, joita oli tuomittu laittomasta poliittisesta toiminnasta ja maanpetoksesta eli yhteydestä rajantakaiseen Skp:hen tai uuden kapinan valmistelusta. Tulokkaissa oli Sulo Wuolijoen, Eero A. Wuoren ja Eino Pekkalan kaltaisia ”herroja”, työläistaustaisia luokkatietoisia kaupunkilaisnuorukaisia, kannakselaisia talonpoikia ja kalastajia sekä lukutaidottomia kainuulaisia talonpoikia ja metsätyöläisiä.

Poliittiset vangit saivat vuonna 1921 säädetyllä lailla samat oikeudet kuin tutkintavangit: laajennetun oikeuden käydä kirjeenvaihtoa ja ottaa vastaan ruoka­lähetyksiä ja lukemista. Vuonna 1925 vankien k­ohtelusta annettiin uudet määräykset. Uude­t vangit sijoitettiin pakkoluokalle, missä oikeudet olivat rajoitettuja. Sieltä he etenivät oppiluokalle ja koeluokalle. Käytettiin porkkanaa ja keppiä: hyvästä käytöksestä seurasi ylennys, huonosta taas alennus ja oikeuksien rajoittaminen.

Virallisen järjestelmän haastoi vankien oma kommunistinen neuvostojärjestelmä. Kolmen miehen keskusneuvosto antoi määräykset, jotka työpaikkojen ja kasarmien neuvostot panivat toimeen.

Tammisaaren pakkotyölaitoksesta tuli kommunistien ideologinen taistelukenttä. Paot ja armahduspyynnöt kiellettiin. Skp ylisti vankilaan joutuneita, jotka olivat luokkataistelun tiellä. Ei ollut väliä, että toimijat menetettiin. Toisaalta vankilassa oli mahdollisuus systemaattiseen koulutukseen. Nimitys ”Tammisaaren yliopisto” löytyy sanomalehdestä 1927.

Oloista ja kohtelusta tehtiin toistuvia valituksia, joissa korostettiin vartijoiden mielivaltaisuutta. Apuna oli se mikä Neuvostoliitosta puuttui: julkisuus kommunistilehdissä ja eduskunnassa, jonne laitavasemmiston SSTP ja myöhemmin STPV olivat 1920-luvulla saaneet kansanedustajia. Porvarillinen puoli leimasi olot Tammisaaressa suorastaan ”lepokodiksi”, mutta korkeimmat viranomaiset kaihtoivat kritiikkiä ja laitoksessa tehtiin tarkastuksia.

Epäkohtia oli edelleen, mutt­a valitukset olivat myös propa­ganda-­ase. Saadakseen niihin syyn vangit pyrkivät provosoimaan vartijoita. Muistitiedossa vaiettiin siitä, että oikeudet poistettiin rangaistuksena sääntöjen rikkomuksista, mikä taas oli osa luokkataistelua.

Vankien muistelmissa korostettu hyvä yhteishenki ei Puna­vankilan mukaan ollut koko totuus. Aktiiviset kommunistit valitsivat neuvostoon toinen toisiaan, eivätkä tavalliset vangit tienneet, mitä neuvosto ja vankilan ulkopuolella olleet suunnittelivat yhdessä.

Kaikki eivät hyväksyneet ryhmäkuria. Jos vanki ei noudattanut neuvoston määräyksiä, seurasi ensin salainen varoitus, sitten julkinen varoitus ja lopuksi sulkeminen toveripiiristä. ”Luopiota” kohdeltiin kuin ilmaa, samoin tämän auttajaa.

Joistakin vangeista vankila ja ”punainen terrori” teki sosiaali­demokraatteja, toisista emigranttien linjasta irtautuneita ”hoipertelijoita”, jotka Moskovalle uskolliset ”huitojat” leimasivat luopioiksi. Kommunistien hajaannus jäi piiloon vankilan johdolta ja Etsivältä keskuspoliisilta.

Kominternin vuonna 1928 hyväk­symän linjan mukaisesti Skp julisti, että sosiaali­demo­kraatit olivat pettäneet työväenluokan eikä heidän kanssaan pitänyt tehdä yhteistyötä. Kommunistit estivät eduskunnassa Väinö Tannerin hallituksen ajaman sairaus­vakuutuslain hyväksymisen.

Viranomaiset ja EK saivat keväällä 1928 yliotteen kommunististien maanalaisesta liikkeestä. Sisäpoliittisen ilmapiirin kiristyminen vaikutti Tammisaareen. Kommunistit arvioivat tilanteen väärin, ja vankien nälkälakko ja sen tueksi julistettu yleis­lakko epäonnistuivat marraskuussa 1929. 

Lea Toivola on filosofian maisteri ja kirjallisuuskriitikko

Sture Lindholm – Cecilia Toivanen: Punavankila. Tammisaaren pakkotyölaitos 1918–1930. Ruotsinkielinen alkuteos Ekenäs universitet. Där inbördeskriget inte slutade 1918. Suomentanut Anu Koivunen. Atena 2024, 495 sivua.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 5/2024. Kanavan voit tilata täältä.