25 vuotta sitten

Rehnille itselleenkin oli pitkään kaikkea muuta kuin selvää, olisiko toisessa yrityksessä enää mitään järkeä. Vanhan rasismin vastustajan taistelumieli kuitenkin heräsi, kun hän törmäsi kaikista rasismin lajeista ehkä salakavalimpaan: ikärasismiin. Hän, jota vasta vähän aikaa sitten oli pidetty aivan liian kokemattomana vastuullisiin tehtäviin, olikin samojen epäilijöiden mielestä kaikkiin niihin auttamattoman vanha.

Tähän asti Rehnin on vaalista toiseen ja välistä niiden välilläkin pitänyt vakuuttaa, että hän osaa. Nyt hänen olisi saatava äänestäjät uskomaan, että hän jaksaa. Se ei välttämättä ole yhtään helpompi tehtävä.

Hän ”rakastaa julkisuutta ja saa siitä voimaa”, Rehnin toimintaa läheltä seurannut virkamies sanoo.

Aina julkisuudesta ei kuitenkaan ole ollut apua. Rehn ei saanut naisia sotilaspapeiksi eikä siviiliä puolustusministeriön kansliapäälliköksi, vaikka yritti jos jotakin. Varusmiespalvelukseen naiset pääsivät siitä huolimatta, että Rehn oli aluksi koko ajatusta vastaan. Mieli muuttui vasta kun hän huomasi, että hänen kanssaan eivät olleet samaa mieltä paljon muut kuin sivarit ja kovat sovinistit.

Mielipiteiden muuttaminen on Rehnille itsestään selvä osa poliitikon elämää. Hänestä on vain luonnollista kääntyä kokemusten kautta saman maamiinapolitiikan äänekkääksi vastustajaksi, jota hän ministerinä niin sitkeästi puolusti.

Ministerinäkin hän toimi usein aika lailla vaistonvaraisesti: hänellä oli vain jonkinlainen karkea näkemys siitä, minkälaisia asioi­ta piti yleisesti ottaen edistää.

Vaistoihinsa Rehn tukeutui myös viime presidentinvaalien loppumetreillä. Toista kierrosta edeltäneenä yönä hän heräsi kesken unien ja oli yhtäkkiä häviöstään niin varma, että hänestä tuntui jo melkein turhalta mennä edes äänestämään.

Alun perin Rkp:ssä oli haviteltu ehdokkaaksi Christoffer Taxellia tai Pär Stenbäckiä, eikä edes kansansuosio ensin saanut puoluejohtoa innostumaan Rehnin ehdokkuudesta. Häneen luotettiin vain sen verran, että vaalibudjetissa hänen ennakoitiin putoa­van kärkiehdokkaiden finaalista.

Sinne hän kuitenkin selvisi pistettyään muutamana vaalienalusviikkona naiseudellaan ja epäpoliitikkomaisuudellaan liikkeelle sellaisen äänivyöryn, että sitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. Suosion kestävyys on yhä arvoitus, vaikka tuoreet mielipidetiedustelut viittaavat sen rajuun hiipumiseen. 

SK 49/1999 Tuomo Lappalainen: ”Elisabeth Rehn luottaa omaan vaistoonsa”, 10.12.1999.