Illansuussa vasta kuvan tehden
Pentti Sammallahden töissä katoava maailma on vielä läsnä.
Pentti Sammallahti kävelee paljon. Kaulassa on keskiformaatin filmikamera ja taskussa pieniä nameja. Herkkupaloilla hän houkuttelee eläimiä linssinsä eteen. Hyvät hetket tulevat eteen sattumanvaraisesti; parhaat ovat sellaisia, joita ei olisi voinut suunnitella.
Hienovaraiset mustavalkokuvat ovat tehneet Sammallahdesta, 73, sukupolvensa kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen valokuvaajan.
Valokuvataiteen museo K1:ssa avautuva Me kaksi on Sammallahden ensimmäinen näyttely Suomessa yli kymmeneen vuoteen.
Sillä välin hänen teoksiaan on nähty ympäri maailmaa, viime vuonna laajassa retrospektiivissä Kioton nykytaiteen museossa. Valokuvaaja matkustaa itsekin.
Uudessa näyttelyssä on kuvia lukuisista maista. Uusimmat ovat syksyltä 2022 Italiasta.
”Teen töitä niin paljon kuin pystyn. Vaikka näkö heikkenee, havainto hidastuu ja kädet tutisee.”
Helsingin Kumpulassa sijaitsevan työhuoneen seinällä on kopio Rembrandtin pienestä etsauksesta Sokea viulunsoittaja.
Sen intiimi koko viehättää Sammallahtea. Hänkään ei halua kuviaan levitettävän suuriksi digitaalivedoksiksi.
Valokuvaaja tunnustaa olevansa sukupolvensa edustaja. Sytykkeen antoi Helsingin Taidehallin The Family of Man -näyttely, jonka hän näki 10-vuotiaanaa.
Pian Pentti olikin tekemässä isänsä kanssa pinnakkaisvedoksia pimiössä. Siellä hän yhä työskentelee.
”Oon onnellinen ettei tarvitse mennä konttoriin. Vaimo taas sanoo aina, että kuule 99 prosenttia konttorilaisista siunaa ettei niiden tarvitse mennä pieneen haisevaan kylmään koppiin. Mutta se on mun paratiisi.”
Sammallahti kehittää ja vedostaa hopeagelatiinivedoksensa yleensä suoraan negatiivista suurentamalla. Väreistä hän ei piittaa, ne ovat vain koristeita.
Digikuvissa taas häiritsee liika teknisyys, eikä virheettömyys ole kiinnostavaa.
”Valokuvaajan on pakko sopeutua siihen, ettei maailma ole sellainen kuin haluat, vaan täytyy tyytyä siihen mitä on.”
Välillä hän kyllä puuttuu tilanteisiin. Tunnetussa kuvassa Solovetsk (1992) koira istuu moottoripyörän satulassa. Ympärillä on toisia koiria ja taustalla pieni venäläinen kylä.
”Moottoripyörän takana on pieni taso missä koira matkusti, ja aina kun isäntä lähti, se hyppäsi satulaan”, Sammallahti sanoo.
”Pyysin isännältä, että voitko ajaa prätkän niin, että kylä näkyy taustalla. Sitten se vislasi pari kertaa ja siihen tuli muitakin koiria ympärille haukkumaan. Kuvasin yli kaksikymmentä ruutua, mutta vain yksi on sellainen, jossa koirat on hyvissä asennoissa.”
Sammallahdelle katsominen on kaiken a ja o.
”Tykkään niin pirusti harmaa-asteikosta, hyvissä valokuvissa se on niin kaunis, ihmiskäden saavuttamattomissa.”
Etymologisesti valokuvaus tarkoittaakin valolla kirjoittamista. Sammallahden kuvat koskettavat kenties siksi, että ne kommunikoivat asioita, joita ei voi pukea sanoiksi.
Ranskalaisfilosofi Georges Bataille kirjoitti sisäisestä, mystisestä kokemuksesta: taide voi ylittää arjen ja tavoittaa sen mitä ei voi sanoin kuvailla.
Valokuvaamisen voi ajatella olevan luopumisen harjoite: kun kamera tallentaa ohikiitävän hetken, se on memento mori, muistutus kuolevaisuudesta.
Katoavaisuus kiehtoo Sammallahtea. Iso osa hänen valokuvistaan on otettu syrjäseuduilla, joissa vanhat elämäntavat hiipuvat unohduksiin.
Hän on hyvillään tallennettuaan asian, joka on sittemmin kadonnut.
”Maailma on muuttunut, mutta se valokuva on vielä tässä.”
Samalla hän harmittelee, kuinka on kuvannut ”vain puita”, vaikka huomion olisi voinut kiinnittää muuallekin. Nyt puutkin ovat muuttuneet.
”Näyttelyssä on kuvat mun lempipuista Helsingissä. Kaikki ne on jo kaadettu.”
Näyttelyn nimi Me kaksi on suora laina runoilija Aaro Hellaakoskelta, joka niin ikään kuvasi paljon luontoa.
Hellaakoski hallitsi pelkistämisen, ja samaa voi sanoa Sammallahdesta. Hän siteeraa esikuvaansa:
”Kokonaisen päivän elin maisemaa, / janoavin silmin koskettelin / puita, kukkulaa, / illansuussa vasta kuvan tehden: / koivunlehden.”
Pentti Sammallahti: Me kaksi. Kämp Galleria (Mikonkatu 1, Helsinki) 13.10.2023–25.2.2024.