Pekka Kuusisto: ”Hyvän viulun voi saada 300 000 eurolla – sellaista ei vain juuri koskaan tapahdu”

Viulisti Pekka Kuusisto sai lontoolaisyleisön hymyyn ja lopulta riemukkaaseen nauruun BBC Proms -festivaaleilla 5. elokuuta. Video netti-ilmiöksi nousseesta esiintymisestä löytyy täältä.

Viulistin työkalu on viulu. Toimittaja Axa Sorjanen selvitti talvella 2014, millaisella pelillä Kuusisto soittaa – ja miksi. Kuusistoa ahdisti loppumassa oleva kausi nykyisen viulun kanssa ja uuden hankkimiseksi vaadittava työ. Sekin selviää, mitä tähtisoittaja haluaa viulultaan ja mikä tekee viulusta huippuviulun.

 

Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto pääsi käsiksi ainutlaatuiseen viuluun. Brittitalon vintiltä oli löytynyt sensaatio, yli sata vuotta kadoksissa ollut cremonalaisen mestarin Guarneri del Gesùn tekemä viulu. Soitinta ei ollut missään luetteloissa, mutta sen alkuperä pystyttiin todistamaan.

Del Gesùt ovat kaikkein arvostetuimpia, kalleimpia ja harvinaisimpia viuluja. Niitä tunnetaan noin 80, kun kuuluisamman mestarin Antonio Stradivarin rakentamia viuluja on säilynyt noin 650.

Pekka Kuusistolle, kansainvälisesti menestyneimmälle klassisen musiikin instrumentalistillemme, lähetettiin sana, että harvinainen viulu olisi kokeiltavissa.

Helsingin Musiikkitaloon järjestettiin salainen koesoittotilaisuus. Del Gesùn omistanut yksityishenkilö matkusti itse soittimen kanssa Suomeen.

Verrokeiksi paikalle tuotiin useita huippuviuluja: Elina Vähälän käytössä oleva Amati, josta on vuosia kiistely, onko se Stradivarius, kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen napolilainen Ferdinand Gagliano, Pekan veljen Jaakko Kuusiston venetsialainen Goffriller sekä Pekan käytössä oleva Guadagnini.

Odotukset kateissa olleen viulun suhteen eivät olleet korkealla. Soittamattomina parhaatkin viulut kadottavat äänensä, viulistien mukaan ne menevät tukkoon.

Vintiltä löytynyt del Gesù kuitenkin näytti voimansa heti.

”Se pyyhki pöytää noilla kaikilla muilla viuluilla heti”, Pekka Kuusisto kertoo innostuneena mutta haikeana.

”Ääni oli heti auki, se oli vahva ja sävykäs, vaikka viulu oli ollut hiljaa yli sata vuotta.”

 

Del Gesù oli loistava viulu, mutta myös hyvin kallis. Omistaja halusi siitä hinnan, jolla Pekka Kuusiston mukaan saisi muutaman sadan neliön asunnon Helsingin Kaivopuistosta. Ostopäätökselle ei juuri ollut aikaa, eikä Kuusistolla ollut ylimääräisiä miljoonia joutilaana.

Viulun hankinnasta päästiin keskustelemaan taidesijoittajana tunnetun liikemiehen Kyösti Kakkosen kanssa. Tämä kiinnostui mahdollisuudesta. Pekka Kuusisto vei kaikki viulua koskevat dokumentit Kakkosen Helsingin-toimistoon, josta ne lähetettiin sähköpostilla Australiassa lastensa kanssa lomailleelle sijoittajalle.

”En ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti. Ongelmaksi tuli se, että maailmassa on hyvin vähän tahoja, jotka pystyvät määrittelemään tuollaisen soittimen arvon. Kauppiaana minä haluan kuitenkin aina tietää, mikä arvo on sillä, mitä olen ostamassa”, Kyösti Kakkonen sanoo.

Kakkonen ei lähtenyt kireällä aikataululla rahoittamaan cremonalaisen viulun hankintaa, ja Pekka Kuusisto etsii edelleen seuraavaa soitintaan. Hän on kuullut, että del Gesù on kuin onkin yhä myynnissä, nyt amerikkalaisella välittäjällä.

 

Pekka Kuusisto ottaa nykyisen viulunsa varovasti lukitusta kotelosta, jonka sisällä se on kangaspussissa. Soitin on Suomen Kulttuurirahastolta lainassa oleva Giovanni Battista Guadagninin vuonna 1754 Cremonassa rakentama viulu. Sillä Kuusisto on soittanut puolet kansainvälisestä urastaan.

Samassa laukussa on kaksi jousta.

”Näidenkin hinnat ovat karanneet käsistä. Parhaat jouset maksavat jo helsinkiläisen yksiön verran”, Kuusisto sanoo päätään puistellen.

Kuusisto soittaa muutaman äänen viulullaan ja esittelee sen elämän jälkiä. Otelauta ja kaula on jouduttu vaihtamaan useita kertoja kulumisen vuoksi. Viulun pää viritystappien kohdalta on haljennut kerran. Kannen liimauksia on jouduttu korjaamaan niiden auettua kosteuden ja lämpötilan vaihtelun vuoksi. Soittajan leuan kohdalla viulun kyljessä on suojateippi, ettei hiki imeytyisi puuhun.

”Kukaan ei oikein tiedä, miksi soittamattoman viulun ääni menee tukkoon. Se liittyy jotenkin soittaessa syntyvään värinään”, Kuusisto selittää ja soittaa samalla viuluaan.

Hän pyytää minua laittamaan sormet kiinni viulun kopan pohjaan. Kun Kuusisto soittaa saman äänen kahdelta vierekkäiseltä kieleltä, se on voimakas ja syvä, mutta sormissani ei tunnu mitään.

Sitten hän soittaa toisen äänen hieman epävireisesti, oikean nuotin vierestä. Viulun koppa alkaa värähdellä voimakkaasti. Sormenpäissäni tuntuu siltä kuin kokeilisin pulssia ranteesta: viulun pohja sykkii.

Kun Kuusisto soittaa kovemman äänen, koko viulu tuntuu elävän. Milanolaisen soittimen ääni on vahva, viulistin on pärjättävä sen kanssa kokonaista sinfoniaorkesteria vastaan.

 

Arvoviulujen maailma on kiehtova sekoitus suuria tarinoita, klassisen musiikin mestareita ja suunnattoman rikkaita keräilijöitä. Viuluista ovat kiinnostuneet myös rikolliset.

Yksi historian hienoimpia viulukokoelmia oli ennen toista maailmansotaa suomalaisella liikemiehellä Harry Wahlilla Viipurissa. Kokoelman arvo oli nykyrahassa jopa 50 miljoonaa euroa. Suurin osa sen soittimista jäi Neuvostoliittoon venäläisten vallattua Viipurin. Viulisti Onni Suhonen ehti kuitenkin tarinan mukaan Viipurin jo liekehtiessä pakata autoon kokoelman 32 arvokkainta soitinta ja ajaa ne yötä vasten Helsinkiin juuri ennen neuvostojoukkojen vyöryä.

Viimeinen Harry Wahlin kokoelmasta Suomeen jäänyt soitin on Pohjola Pankin taidesäätiön omistama, iiriläiseksi kutsuttu Stradivarius, jolla vain 17-vuotias Pekka Kuusisto voitti Kuopion viulukilpailun vuonna 1997. Nykyään iiriläisellä soittaa viulisti Réka Szilvay.

Tosin sitkeän huhun mukaan yksi Wahlin kokoelman luetteloimatta jääneistä Stradivariuksista olisi edelleen tuntemattomassa yksityiskodissa Helsingin Töölössä ja sen äänen saattaa joskus kuulla kaikuvan rappukäytävään.

Harry Wahlin ajoista viulujen arvot ovat nousseet. Itse asiassa yhdenkään arvoviulun hinta ei ole tiettävästi koskaan laskenut niiden 300-vuotisen historian aikana. The Economist -lehden mukaan Stradivariusten keskimääräinen vuotuinen arvonnousu 1980–2011 oli 15,4 prosenttia.

Markkinoilla liikkuu erikoisia ja upporikkaita keräilijöitä.

New Yorkilainen Carpenterin perhe on viime vuosina hankkinut omistukseensa useita huippuviuluja. Heidän on väitetty pyrkivän hankkimaan niin suuren kokoelman, että he pystyisivät määrittelemään arvosoitinten hinnan.

Osa soittimista on päätynyt Carpenterin sisarusten omaan käyttöön. Perheen lapsista David Aaron Carpenter on hyvin menestynyt alttoviulisti, joka on levyttänyt Suomessakin Tapiola Sinfoniettan kanssa, mutta hänen nuoremmat sisaruksensa Sean ja Lauren ovat korkeintaan edistyneitä viulisteja, eivät kansainvälisen tason solisteja.

Tämän hetken suurin arvoviulujen kokoelma on Seattlessa entisellä Microsoft-johtajalla David Fultonilla. Hänen kolmenkymmenen soittimen kokoelmassaan on seitsemän maailman 80 tunnetusta Guarneri del Gesùsta.

Innokkaana amatööriviulistina tunnettu Fulton soittaa itse viuluillaan. Välillä hän kutsuu viulisteja soittamaan jollain viulullaan yhdeksi päiväksi, hän on myös tuottanut dokumenttielokuvia viulunrakennuksen historiasta.

Pääosin David Fultonin kokoelma lepää kuitenkin holveissa soittamattomana.

 

Muusikot eivät ole innoissaan soittimien päätymisestä keräilijöiden kokoelmiin. Huippusoittimia ei enää riitä kaikille huippusoittajille.

”Ei ole kyse siitä, että haluaisin jotain hirveän kallista tai tarvitsisin mahdollisimman nimekkään viulun”, Pekka Kuusisto sanoo. ”Kyse on siitä, että olen soittanut 35 vuotta. Tarvitsen instrumentin, joka on tarpeeksi ilmaisuvoimainen. Kyse on lopulta siitä, voinko tehdä uraa, ja toisaalta siitä, saanko käyttää kaikkia ilmaisun keinoja.”

Tilanne on Kuusiston mielestä vähän sama kuin jos kirjailija joutuisi pohtimaan, pitäisikö hänen jatkossa käyttää rajoitettua sanavarastoa.

”Jos Katja Ketulle määrättäisiin rajoitus, ettei hän saisi käyttää omaa muhevaa ja rehevää kieltään”, Kuusisto vertaa.

Sokkotesteihin ja vertailuihin, joissa uusien viulujen väitetään pärjäävän vanhoille arvosoittimille, Kuusisto suhtautuu nihkeästi.

”Modernit viulut ovat hieman tuntematon asia, josta on hirveän paljon mielipiteitä. Olisi tietysti ihastuttavaa, jos jostain tulisi vastaan moderni viulu, joka tekee kaiken saman kuin jokin vanhempi soitin. Mutta sellaista ei ole vielä tullut.”

Hyvien soittimien, samoin kuin esimerkiksi hyvien konserttisalien, piirteisiin kuuluu Kuusiston mukaan se, että niitä ei heti osaa käsitellä oikein. Parhaat viulut alkavat usein paljastaa salojaan vasta kuukausien soittamisen ja totuttelun jälkeen.”Sokkotestit tuottaisivat vakavasti otettavaa tulosta vasta sen jälkeen, kun viuluilla olisi soitettu kuukausia ja kokeiltu kaikenlaista musiikkia, improvisaatiota, eri saleja ja kokoonpanoja”, Kuusisto sanoo.

Hän on toki soittanut myös uusilla viuluilla.

”Monista tulee tunne, että tällä on tosi hauska soittaa. Mutta en ole kuitenkaan tavannut yhtään sellaista uutta soitinta, jonka varaan haluaisin pohjata koko ääni-ilmaisuni, sen mitä olen muusikkona.”

 

Pekka Kuusistolla on vajaat kaksi vuotta aikaa löytää riittävän hyvä instrumentti. Viimeistään vuonna 2016 hänen pitää palauttaa Suomen Kulttuurirahastolta lainassa oleva viulu.

Tehtävä on vaikea, mutta vaihtoehdot on helppo rajata. Suomessa on muutamia säätiöiden ja yritysten omistamia viuluja, joista saattaa jossain vaiheessa vapautua mitat täyttävä instrumentti.

Säännöllisin väliajoin myyntiin tulee myös kiinnostavia soittimia. Juuri nyt olisi Lontoossa myynnissä Kuusiston nykyisen viulun rakentaneen Giovanni Battista Guadagninin viulu.

”Jos joudun ostamaan viulun, myyn kodin sekä kaiken muun ja toivon, että saan ostetuksi jotain, joka on riittävän hyvä. Hirveällä onnella hyvän viulun voi joskus saada 300 000 eurolla. Sellaista ei vain enää juuri koskaan tapahdu. Toisessa päässä hinnat nousevat jo kymmeneen miljoonaan euroon.”

Pekka Kuusisto ei tiedä nykyisen soittimensa vakuutusarvoa, se on jotain ”puolen miljoonan ja miljoonan väliltä”.

Toinen mahdollisuus olisi löytää joidenkin kollegoiden tapaan sijoittaja tai sijoittajarinki, joka maksaisi viulun.

”Silloin sopisimme yhdessä, että viulu on käytössäni vaikkapa kaksikymmentä vuotta, ja sitten sijoittajat rahastaisivat sen arvonnousun.”

 

Taidesijoittajana tunnettu liikemies Kyösti Kakkonen ei pidä mahdottomana ajatusta, että hän voisi tulevaisuudessa sijoittaa myös arvoviuluun.

”Ei soittimeen sijoittaminen eroa juuri muusta taidesijoittamisesta. Tärkeää on ostaa oikea teos oikeaan hintaan ja oikeaan aikaan, kyllä nämä ehdot voivat toteutua täysin soittimenkin kanssa.”

Suomalainen kulttuuripolitiikka on lähestymässä murrosta. Guggenheimin museohankkeen ympärillä käyty keskustelu on nostanut esiin yksityisiä sijoittajia.

”Säätiöiden ja suurten institutionaalisten toimijoiden rooli on muuttumassa. Ne edustavat tietyn ajanjakson toimintatapaa, ja niiden tie on osin kuljettu loppuun. Aika huonosti siltä puolelta on tullut uusia avauksia”, Kyösti Kakkonen sanoo.

Kakkonen näkee, että esimerkiksi viulujen hankintavastuu siirtyy yrityksille, lähinnä ehkä perheyrityksille, joissa päätöksenteko voi olla nopeampaa kuin instituutioissa ja joille kulttuuriarvojen vaaliminen on tärkeää.

”Kyse on samasta keskustelusta, joka koskee yritysten ympäristövastuuta. Taidesijoitus on yhteiskuntavastuun kantamista.”

Kyösti Kakkonen ei ymmärrä pelkän arvonnousun vuoksi holveihinsa soittimia hankkivia sijoittajia. ”Viuluja pitää käyttää soittamiseen.”

Kakkonen uskoo, että suomalainen taidesijoittaminen on vasta ottamassa ensimmäisiä askeliaan. Yksityisen kulttuurisijoittamisen esteenä hän näkee poliittisesti kiistellyn taidelahjoitusten verovähennysoikeuden.

”Jos valtiolla ei ole enää varaa hoitaa kulttuuria, en ymmärrä, miksi tätä kanavaa ei voisi avata.”

 

Pekka Kuusisto ei anna toimittajan tai valokuvaajan pakata viuluaan. Hän pujottaa sen ensin varovasti kangaspussiin, sitoo pussin suun ja laittaa sitten soittimen lasikuituiseen viulukoteloon, jonka kaksi koodilukkoa hän napsauttaa kiinni.

Kuusistoa ahdistaa sekä loppumassa oleva kausi nykyisen viulun kanssa että uuden hankkimiseksi vaadittava työ.

”Minun pitäisi saada verbalisoitua paremmin tarpeeni vakavuus ja luonne. Mutta ei minusta saa hyvää myyntimiestä millään. Kun koko oma duuni on mahdollisimman henkilökohtaisten asioiden hakemista soittimen avulla, on vaikeaa huudella: ’Hei, ostakaa mulle viulu’”, hän sanoo.

Kuusiston mielestä taiteilijan perustyössä on tärkeää se, ettei ajattele itseään suunnattoman merkittävänä henkilönä.

”On vaarana, että oma pää sujahtaa takapuoleen aika helposti, jos alkaa kuvitella, että universumi pyörii minun viulunsoittoni ympärillä.”

Kuusisto vitsailee, olisiko hänen pitänyt lähteä hakemaan rahoitusta Slush-tapahtumaan startup-yritysten sekaan.

”Silloin mun pitäisi ajatella itseäni merkittävänä henkilönä ja myydä se ajatus muille: ’Ettekö tajua, mä oon mieletön soittaja.’”

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 49/2014.

 

Pekka Kuusisto joutui luopumaan arvoviulustaan heinäkuun 2016 puolivälissä. Aamulehden mukaan hänen kuitenkin onnistui saada käyttöönsä muutamaksi kuukaudeksi toinen Guadagnini.