Pekka Halosen talvinäkyjä

Ateneum
Teksti
Karri Kokko
pekka halonen omakuva

Halosenniemen isäntä elätti suurta perhettään maalaamalla talvisia maisemia. Hän loi suomalaisen talvimetsän ihannekuvan. Ateneum avaa juhlavuotensa Pekka Halosen suurnäyttelyllä.
Omakuva, 1906 (yksityiskohta)

Teksti Hannele Jäämeri
(SK 9/2008)

Maija Halonen kirjoittaa huojentuneena Akseli Gallen-Kallelan vaimolle Marylle huhtikuussa 1916. ”Ja nyt voi Pekka kerrankin tehdä työtä rauhassa, kun saimme vekselit pois, ei ole kuin 2 pientä vekseliä jäljellä.”

Pekka Halosen viimeisimmästä näyttelystä on kaksi viikkoa, taulut ovat menneet kaupaksi ja päässeet hyviin paikkoihin ” ei yksikään gulaschiparoonille”, Maija-vaimo kirjoittaa.

pekka halonen talvimaisema


Talvimaisema Myllykylästä, 1886

Pekka Halonen (1865-1933) oli uransa keskivaiheilla, tunnettu ja tunnustettu taiteilija, jo seitsemän lapsen isä. Taloudellinen tilanne oli taiteilijoille tavanomainen. Hän oli kuitenkin saanut rakennettua suuren hirsiateljeensa Halosenniemen Tuusulaan. Halosenniemessä perhe eli tolstoilaisittain, omavaraista ja ulkonaisesti vaatimatonta elämää.

Halonen kieltäytyi useimmista tilaustöistä, toisin kuin monet tunnetut aikalaistaiteilijat, jotka hankkivat toimeentulonsa muotokuvilla. Mieluummin hän maalasi ahkerasti sitä mitä halusi ja möi paljon.

Ystävät, kuten Eino Leino ja taidekauppias Ivar Hörhammer tosin neuvoivat, että kannattaisi myydä vähemmän ja nostaa hintoja. Se taas oli vastoin Halosen periaatteita: jos joku haluaa hänen taulunsa seinälle, miksi hän ei möisi? Kriittisemmät taiteilijat tuhosivat huonompia töitään, mutta Halonen oli sitä mieltä, että jos joku teoksesta pitää, mikä hän on sanomaan, ettei se ole tarpeeksi hyvä.

pekka halonen talvimaisema


Talvimaisema Kinahmista, 1923

Ihan ilman tunnontuskia tämä ei käynyt. Halonen kirjoittaa ystävälleen Gallen-Kallelalle aikovansa panna muutamia ”talvilappuja” näytteille.

”Uhrialttarilla on käytävä, kun on pakko. En muuten olisi valmis pitkiin aikoihin. Se juttu on minulle kaikkein nöyryyttävin. En ole saanut levätä viiteen vuoteen ja työt ovat tietysti sen mukaan.”

”On selvää, että jokainen taiteilija, joka tuottaa paljon, tekee monentasoisia töitä”, sanoo Ateneumin näyttelyn kuratoinut taidehistorioitsija Anna-Maria von Bonsdorff.

Tällä hetkellä huutokaupoissa kiertelevät Halosen teokset eivät aina ole niitä hienoimpia. Mutta se ei vie arvoa Halosen parhailta teoksilta, jotka kuuluvat maamme taiteen huipulle. Näitä maalauksia voi nyt katsella Ateneumin taidemuseon suurnäyttelyssä.

Monet teokset tulevat yksityiskokoelmista. On nimittäin niin, että Halosesta ei haluta luopua. ”Edelleen 80 prosenttia teoksista on yksityisillä ihmisillä. Ne siirtyvät eteenpäin kolmannelle ja neljännelle sukupolvelle”, kertoo von Bonsdorff.

Halosen taide siis puhuttelee edelleen. Ja niin se on tehnyt alusta pitäen. Jo uransa ensimmäisessä näyttelyssä vuonna 1891 Pekka Halonen, tuolloin täysin tuntematon 26-vuotias taiteilija, möi kaikki teoksensa. Ensimmäisenä päivänä kolme.

Kun esimerkiksi Albert Edelfeltin asiakaskunta oli lähinnä ruotsinkielistä yläluokkaa, Halosen teoksia ostivat alusta alkaen kaikki yhteiskuntaluokat, myös maalaiset.

Hiljainen hiihtäjä?

Hiljainen kansanmies hiihtelee metsissä ja maalaa. Mielikuva Halosesta on vakiintunut, ja ehkä vastaakin totuutta Pekka Halosen myöhemmiltä vuosilta. Mutta nuorempana hän oli kiivasluotoinen ja suuri idealisti, joka nousi helposti barrikadeille.

Pekka Halonen oli ensimmäinen kansan keskuudesta noussut huomattava taiteilija maassamme. Koti oli Savossa, Lapinlahdella. Isä oli maanviljelijä ja koristepuuseppä, sillä taidolla Pekka Halonenkin rahoitti opiskelujaan Helsingissä. Koti oli valistunut, ja isä luki taidekirjoja. Poikaa kannustettiin taiteilijan uralle. Halosen ilmeiset lahjat näkyvät jo opiskeluaikojen piirustuksissa, joita on tuotu Ateneumin arkistoista näyttelyyn. Hän valmistui parhain arvosanoin ja sai seuraavina vuosina useita tunnustuksia ja stipendejä.

tomaatteja


Tomaatteja, 1913

Halosella oli taiteilijana vahva itsetunto, eikä hän koskaan empinyt uravalintaansa. Ajan tavan mukaan Halonen matkusti useamman kerran opiskelemaan Pariisiin, jossa käänteentekeväksi osoittautui lounastaminen madame Charlotten ravintolassa vuonna 1894.

Siellä Halonen ja samaan aikaan Pariisissa oleva Väinö Blomstedt tutustuivat Paul Gauguiniin. Tämä ei silloin vielä ollut suuri nimi, lähinnä taidepiirien outo lintu. Yhdessä kolmen muun opiskelijan kanssa he pestasivat Gauguinin opettajakseen.

Seurasi intensiivinen kolmen kuukauden työskentelyjakso Gauguinin luona. Ateljeen seinät olivat keltaiset, sillä Gauguin halusi nähdä edesmenneen ystävänsä Vincent van Goghin auringonkukat keltaisella taustalla. Seinillä oli myös hänen omia Tahitilla tehtyjä teoksiaan, japanilaisia puupiirroksia, Eduard Manet’n, Puvis de Chavannes’n ja muiden ajan edelläkävijöiden töitä.

”Mahtoi se olla aikamoinen elämys suomalaiselle kansankuvaajalle”, pohtii Halosta pitkään tutkinut von Bonsdorff.

järvinäkymä


Virran ranta, 1897

Gauguin oli guru, joka piti palopuheita ja opetti myös filosofisia asioita. ”Uskon, että merkittävintä oli se, että Gauguin kannusti oppilaitaan individualismiin ja oman kokemuksen kuvaamiseen”, von Bonsdorff sanoo.

Halosen kiinnostus japanilaisiin puupiirroksiin alkoi todennäköisesti noista kokemuksista, vaikka japanilaisuus oli Pariisissa muutenkin muodissa. Halonen alkoi itsekin ostaa puupiirroksia ja ripusti niitä myöhemmin Halosenniemen seinälle.

Vasta tämän matkan jälkeen Pekka Halonen tarttui toden teolla talviaiheisiin. Tähän häntä kannustivat juuri japanilaiset kuvat, joissa niissäkin saattoi olla talviaiheita, sekä toisaalta Gauguinin Tahitilta tehdyt teokset. Sekä Halonen että Gauguin etsivät tahoillaan turmeltumatonta luontoa.

Metsän syli

Pekka Halosen runsaaseen tuotantoon mahtuu lukematon määrä aiheita ja niiden variaatioita. Hän tuli ensin tunnetuksi naturalistisena suomalaisen kansan kuvaajana. Milloin ihmiset oli kuvattu työssään, milloin viettämässä lepohetkeä tai pyhittämässä lepopäivää.

Myöhemminkin hän maalasi henkilösommitelmia, mallina usein tunnistettavia perheenjäseniä.
Hänen luomansa kuva Suomen kansasta on aina arvokas, rauhallinen ja usein seremoniallisen juhlallinen. Kriitikot kaipasivatkin dynaamisuutta ja liikettä, mutta Halosella oli toiset tavoitteet.

Maisemia Halonen maalasi kaikkina vuodenaikoina ja joka säässä. Ylitse muiden hän kuitenkin leimautui talven kuvaajaksi. Näissä teoksissa näkyy japanilaista vaikutusta alkaen teoksen usein pystystä ja kapeasta muodosta ja diagonaalista sommitelmasta. Kohde on rajattu kuvaamaan pientä aluetta, jopa mikromaisemaa, käkkyräistä mäntyä tai pelkää oksaa.

”Nykyään päiväni parhaastaan menevätkin hiihtelemiseen. Sillä metsät ovat nyt satumaisen kauniita. Mutta on vaan niin pimeät päivät, ettei paljon voi maalata. On niin harmaata ja yksiväristä kaikki. Kuitenkin on niin hauska hiihdellä siellä äärettömässä ornamentiikassa. Puut ovat aivan lumiset ja oksat riippuvat kaariksi vääntyneinä maata kohti.”

Monissa kuvissa taiteilija suuntaa katseen metsän sisään, sen turvalliseen siimekseen tai pehmeisiin nietoksiin. Ehkä tässä on yksi syy teosten vetovoimaan. Ne puhuttelevat suomalaista kollektiivista alitajuntaa, jossa metsä koetaan turvana ja suojana, ei uhkaavana ja pelottavana, niin kuin monien kansojen keskuudessa.

Kuten muutkin aikalaistaiteilijat, Halonen kävi kuvaamassa suomalaista kauas siintävää maisemaa Kolilta. Mutta toisaalta hän suuntasi katseensa lähelle ja etenkin 1910-luvulla kiinnostui tekemään hyvin poikkeavilta tuntuvia kuvia omasta puutarhastaan, jopa tomaateista ja kaalimaasta. Noihin aikoihin hän tarttui kirkkaisiin väreihin, jotka edelleenkin tuntuvat yllättäviltä Halosen tuotannossa. Tämä vain osoittaa, miten luutunut mielikuvamme hänestä on.

Marginaalissa

Taiteilijana Pekka Halonen oli tunnustettu ja arvostettu koko uransa ajan. Sosiaalisesti hänen asemansa oli vaikeampi, Anna-Maria von Bonsdorff toteaa. Hän oli lähtenyt omista joukoistaan, eikä enää käynyt kansanmiehestä. Mutta uusiin piireihinkään häntä ei varauksetta hyväksytty. Taiteilijaystävät olivat poikkeus. Silti myös muun muassa Edelfeltin ja Eero Järnefeltin kanssa Halosella oli skismaa yhteiskunnallisen kiivailunsa takia. Gallen-Kallela oli sielunystävä ja ”saunaveli”.

Tuusulan taiteilijayhteisössä perheet seurustelivat keskenään, Sibeliukset, Ahot, Haloset ja Järnefeltit. He myös jakoivat muun muassa yhteisiä kotiopettajia. Usein kokoonnuttiin juuri Halosenniemessä, missä rouvat Aino Sibelius ja Maija Halonen viihdyttivät nelikätisellä soitolla. Myös Jean Sibelius itse saattoi innostua improvisoimaan. Usein saunottiinkin.

Puolisonsa Maijan, os. Mäkinen, Pekka Halonen oli löytänyt Karjalan Sortavalasta. Tämä opiskeli musiikinopettajaksi mutta jätti ammattinsa ryhtyessään päätoimiseksi taiteilijan puolisoksi. ”Ihailen heidän tiimityötään”, sanoo Anna-Maria von Bonsdorff, joka työskenteli viisi vuotta Halosenniemen museossa ja tuntee taiteilijan jälkeenjääneen materiaalin.

Maija Halonen oli paitsi muusa myös manageri ja kirjanpitäjä. Kielitaitoinen Maija osallistui perheen elättämiseen kääntämällä kirjallisuutta, kasvatti kahdeksan lasta ja soitti tarpeen tullen pianoa tuntikausia, koska se viihdytti Pekka Halosta tämän maalauspuuhassa. Avioliitosta on jäänyt jälkipolville harmoninen kuva, joskin Maija hävitti ennen kuolemaansa kaikki omat kirjeensä.

Ulkoilmakuvat Halonen maalasi aina ulkona, jopa kovassa pakkasessa, ja irvaili ”ikkunasta maalaajia”. Halosenniemi, perheen karjalaishenkinen hirsiateljee ja koti valmistui vuonna 1902, ja sen ympäristö oli ehtymätön aiheiden lähde.

Halonen sanoo maalanneensa sieltä viimeisen ”parinkymmenenviiden” vuoden aikana noin 30 kuvaa vuodessa, ”–enkä vielä ole kahta samanlaista maalannut. Taide ei ole ulkonaisen silmän varassa, vaan sisäisen näkemyksen.”

Erityisesti hän vaali ja jopa kasteli usein maalaamaansa käkkyräistä mäntyä kallion laella. Lapset kutsuivat sitä miljoonamännyksi, koska se oli tuonut perheeseen niin paljon rahaa.

Idealismin loppu

Halosen äiti Wilhelmiina oli herännäinen. Taiteilija oli itsekin uskonnollinen, mutta ennen kaikkea teosofiaan suuntautunut, kuten isä ja velikin. Pekka Halonen luki paljon teosofista kirjallisuutta ja uskoi myös Tolstoin ajatuksiin. Näistä hän loi oman maailmankatsomuksensa, jossa korostui äidiltä opittu, lähes palvova luonnon kunnioitus.

Oksaakaan Halosenniemen puista ei saanut katkaista. Halosen kerrotaan myös jopa ostaneen vanhan, kaatouhan alla olleen kuusen Tuusulassa. Hän osallistui kiihkeästi ajan avohakkuita vastustaneeseen metsäkeskusteluun.

Teosofiseen ajatteluun kuuluu käsitys sykleistä, kansojen vuorottaisista nousukausista. Halonen ja Gallén, Blomstedt ja muutamat muut näkivät merkkejä pohjoisen renessanssin alkamisesta. Nyt olisi Pohjolan vuoro saavuttaa huippukausi taiteissa, sivistyksen ja kulttuurin nousu. Kun sortokauden paineista ja venäläisistä päästäisiin, Suomen kansa olisi yhtä ja sille koittaisi kukoistusaika.

Idealismista kertoo se, että vaikka Halonen oli noussut kansan parista, hän ei nähnyt, tai halunnut nähdä, yhteiskunnassa kyteviä ristiriitoja. Kun kansalaissota syttyi ja Halosetkin joutuivat punaisten saartamiksi Tuusulassa, tapahtui täydellinen illuusioiden romahdus ja Halonen masentui vuosiksi.

Halosen ura jatkui arvokkaana vuoteen 1933 saakka, jolloin hän kuoli reumatismiin ja lääkkeiden aiheuttamaan maksatulehdukseen.

Pekka Halosen menestykseen vaikutti lahjakkuuden lisäksi se, että hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa, Anna-Maria von Bonsdorff sanoo. Realismi ja kansankuvaus olivat ajan uutuus, ja Halonen paitsi kuvasi tuota kansaa, myös edusti sitä itse. ”Halosella oli ehdottomasti etua tästä taustastaan.”

Näin Pekka Halosesta tuli pioneeri, joka raivasi tietä suomenkielisille, kansan parista nouseville taiteilijoille. Perässä tulivat omine aatteineen Juho Rissanen, Tyko Sallinen, Jalmari Ruokokoski ja muut.

Pekka Halosen maalauksia Ateneumiessa 7.3.-24.8.2008

Kuvat Kuvataiteen keskusarkisto