Naisen oma elämä

Kati Reijonen pohtii Iso äitiys -kirjassa naisen elämänkaarta ja rikkoo naisen asemaa rajaavia tabuja, kirjoittaa Päivi Lipponen Kanava-lehdessä.

tietokirja
Teksti
Päivi Lipponen
4 MIN

Kati Reijosen kirja vie lukijan hulvattomalle matkalle äitiyden, isoäitiyden ja vanhojen naisten elämään. Reijosella riittää itseironiaa, kun hän rikkoo naisen asemaa rajaavia tabuja: ”Kaikki on hyvin, olen saanut kaiken, minkä olen halunnut. Kaikki on aivan helvetin hyvin!”

Todellisuudessa äitiys saattaa nielaista naisen. Ensin hän katoaa itseltään, sitten kumppaniltaan. Reijonen kirjoittaa reipashenkisesti auki naisen elämänkaaren ja kysyy, milloin alkaa naisen oma elämä.

Twitterissä (nykyinen X) eräs tuore äiti kirjoittaa 15.7.2022: ”Annetaan lapsi. 6 kiloa. 58 cm. Tosi nätti.” Äitiys ja hoivaaminen nähdään tuhansien feminististen julistusten jälkeen yhä naisen kutsumuksena. Reijonen kysyy, miksi vastasyntyneen äiti voi olla niin surullinen, ettei kykene ottamaan yhteyttä edes omaan kahvinkeittimeensä, saati sisäiseen hiljaisuuteensa. Onko äidillä oikeutta surra, kun lapsi on terve ja toivottu?

Niin hieno asia kuin äitiys on, se merkitsee samalla kuolemaa. Ihmistä, joka nainen joskus oli, ei enää ole. Reijosen mukaan muutosta on lupa surra. Monessa kulttuurissa äideille sallitaan lapsivuodeaika ja rauha tutustua vauvaan.

Onnen kylkiäisenä tulee jatkuva huoli lapsesta. Reijonen tunnustaa, että hän ei ole luottanut lastensa selviämiseen: lapsille etsii asuntoja, työpaikkoja ja jopa parisuhteita. ”Puutun yhä aikuisten lasteni elämään [–] on vaikea luottaa siihen, että asiat järjestyvät, ilman että äitinä järjestää.”

Naisen hedemällisyys päättyy vaihdevuosiin. Mutta vaikka hormonitoiminta muuttuu, naisen seksuaalisuus ei katoa mihinkään. Monet naiset haluavat seksiä elämän ehtoopuolellakin. Toiset taas kiinnostuvat puutarhanhoidosta. Keski-iän pitäisikin Reijosesta olla hetki, jolloin nainen saa keskittyä siihen, miltä hän haluaa näyttää omissa silmissään.

Entä kun omat lapset lisääntyvät? Reijonen puhuu mummoansasta. Mummo kutsuu nuoren uupuneen perheen luokseen, hoitaa ostokset, ruuat, tiskit, saunan ja siivouksen ja siinä sivussa lapsenlasta. Samaan aikaan vanhemmat taantuvat teineiksi. Lopputuloksena on uupunut isoäiti. Nuorison ratkaisu mummon uupumukseen on: eikö mummo voisi jäädä eläkkeelle, että ehtisi sitten viettää enemmän aikaa jälkeläistensä kanssa?

Kun naisen kutsumukseksi nähdään äitiys, lapsenlasta hehkutetaan elämän jälkiruokana. Silloin mummon eletty elämä, opinnot, työ, romanssit ja seksi jäävät elämän alkusalaatiksi. Reijonen itse toteaa heräävänsä aamuisin entisenä itsenään – ihmisenä, joka hän on ollut jo 64 vuotta – eikä hänen ensimmäinen ajatuksensa ole lapsi, vaan jokin hänen omaan elämäänsä liittyvä asia. Hänellä on oma elämä, aikuisella lapsella omansa.

Yhden asian Reijonen jättää huomiotta: hoivavastuun omia vanhempia ja puolisoa kohtaan. 2000-luvun vanhuspalvelut, omaishoitajuus, on rakennettu naisen hoivan varaan.

Kun ikävuosia on riittävästi, ihmistä aletaan kutsua vanhaksi. Se ei ole kehu, vaikka ihminen on silloin saanut elää kauan eikä ole kuollut ennen aikojaan. Vanhana ihminen on se, joksi hän on koko ikänsä ollut tulossa, paras versio itsestään.

Nykyaikana vaatii rohkeutta kertoa ikänsä, sillä nuorekkuuden ympärillä pyörii iso bisnes. Reijonen huomauttaa, että isoäiti-ikäisiltä edellytetään soveliaaksi katsottua toimintaa. Jos he alkavat deittailla nuorempia miehiä, sitä paheksutaan. Sellainen vie aikaa heidän varsinaiselta tehtävältään eli velvollisuuksilta nuorempia sukupolvia kohtaan.

Kirjan lopussa Reijonen jakaa ohjeita meille jokaiselle vanhenevalle naiselle: pidä huolta elämäsi tärkeimmästä ihmisestä, itsestäsi. Naisen on löydettävä sisäinen jumalattarensa, satsattava ulkonäköön, hankittava punaiset pitsialusvaatteet, hemmoteltava itseään. Mae Westin sanoin: liian paljon hyvää on ihanaa.

Onni, seksi ja unelmat eivät kuulu vain nuorille. Elämälle on annettava mahdollisuus yllättää. Tämä onnistuu parhaiten, kun keskittyy omaan elämäänsä ja omiin valintoihinsa, koska niistä on itse vastuussa. Lapsia voi aina auttaa, kun he apua pyytävät ja se sopii omaan ohjelmaan.

Reijosen päätelmään on helppo yhtyä: ”Minun elämäni on minun. Olen ehkä vanha, mutta en pysähtynyt. Minulla on paljon suunnitelmia ja unelmia.” 

Kati Reijonen: Iso äitiys. Äideistä, isoäideistä ja vanhoista naisista. Atena 2024, 252 sivua. Teos on Kanavan tietokirjapalkintoehdokas.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 7/2024. Kanavan voit tilata täältä.