Raumalta Rivieralle
Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa avantgarde-musiikki palauttaa elämänhalun.
3
MIN
Koska rikos on vanhentunut ja tekijä kuollut, tästä voi jo kertoa, elokuvaohjaaja Lauri-Matti Parppei (s. 1984) sanoo.
Kyse on ”Peten kämpästä”. Ohjaaja näki paljon vaivaa päästäkseen kuvaamaan Rauman keskustassa sijaitsevaan pieneen kerrostaloasuntoon.
Peten kämppä oli pitsikaupungin vaihtoehtoväen ajanviettopaikka. Siellä ”post-pop-yhtye” Mustan valon laulaja Parppei kohtasi hengenheimolaisia.
Asuntoa vuokrasi Parppein tuttava, joka asui tosiasiassa vanhempiensa luona ja antoi oman kämppänsä avaimet kavereilleen. Alati poissaolevalle asukkaalle annettiin keksitty nimi: Pete.
”Kaverini maksoi vuokran sosiaalituilla, vaikka asui muualla”, Parppei sanoo.
”Moni meistä oli aika syrjäytynyt siihen aikaan.”
Raumalla Parppei teki kokeellista musiikkia ja oli perustamassa pienlevy-yhtiö Kaakao Recordsia. Vuonna 2003 kaupungin vaihtoehtomusiikkipiirit perustivat Klustermus-festivaalin. Ilmaistapahtumassa saivat esiintyä kaikki halukkaat.
”Kyse oli elitismin vastustamisesta. Emme halunneet olla portinvartijoita”, Parppei muistelee.
Toukokuussa Parppei esitteli raumalaista alakulttuurihenkeä Ranskan Rivieralla. Hänen esikoiselokuvansa Jossain on valo joka ei sammu sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien ACID-sarjassa.
Aloittelevien ohjaajien elokuviin keskittyvä sarja jäi muun ohjelmiston varjoon, mutta pienikin huomio arvovaltaisessa tapahtumassa nostaa tekijän statusta.
Parppeille Cannes oli ”vähän tuskainen kokemus”.
”En elä sellaista elämää, jota se paikka edustaa.”
Kulttuurin kerrokset törmäävät elokuvasa Jossain on valo joka ei sammu.
Kansainvälisesti menestynyt raumalaishuilisti Pauli (Samuel Kujala) on palanut loppuun ja matkaa kotiin parantelemaan haavojaan. Porvarilliset vanhemmat (Mari Rantasila, Jarkko Pajunen) peittelevät huoltaan parhaansa mukaan.
Pauli on menettänyt luomiskykynsä lisäksi elämänhalunsa. Paranemisprosessi käynnistyy, kun huilisti kohtaa vanhan koulukaverin, Iiriksen (Anna Rosaliina Kauno).
Tyhjälle baarille avantgardea soittava luonnonlapsi houkuttelee Paulin vaihtoehtopiireihin ja musiikillisiin kokeiluihin, joissa ei ole sijaa nuoteille tai klassisen musiikin piirien lannistavalle täydellisyyden vaatimukselle.
Parppein esikoisohjaus on rakkaudentunnustus kokeelliselle taiteelle ja tee-se-itse-mentaliteetille. Ohjaajan kirjoittama elokuva ei ole muodotonta taidepörinää, vaan kotiinpaluukuvausten askelmerkkejä mukaileva draama.
Ihmissuhteiden vatvomisen sijasta paino on kuitenkin luovuuden kriiseissä ja niiden ratkomisessa.
Omimmillaan Jossain on valo joka ei sammu on kohtauksissa, joissa ruoanlaittovälineillä ja kivillä soittavat muusikot etsivät yhteistä säveltä.
Parppei kuvasi kohtaukset mahdollisimman autenttisesti. Näyttelijät harjoittelivat yhdessä soittamista pitkään.
”Ensimmäiset treenit kuulostivat hirveiltä, mutta ei mikään bändi ole heti hyvä”, ohjaaja sanoo.
Parppei aloitti ohjauksen opinnot Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksella 2011.
Hierarkiattomiin yhteisöihin tottunut Parppei vieroksui laitoksen ”hyvin maskuliinista” ja ”ummehtunutta” ilmapiiriä.
”Opettajat saattoivat tytötellä ja pyytää naispuolisia opiskelijoita keittämään kahvia”, hän sanoo. ”Vihasin suomalaista elokuva-alaa ja sitä koulua todella syvästi.”
Parppei keskeytti opinnot kahdesti, mutta palasi lopulta takaisin.
”Halusin oppia tekemään elokuvia. Opiskeluaikana elokuva-ala on myös muuttunut paljon.”
Viimeiset kuusi vuotta Parppei on keskittynyt täysipäiväisesti elokuvaan. Esikoisohjauksensa ideaa hän on kehitellyt vuodesta 2017. Sen pohjalla oli kirjahanke, jossa hän yritti kuvailla nuoruutensa Raumaa.
Kotikaupungilla on keskeinen rooli myös elokuvassa. Mikko Parttimaan kamera rinnastaa vanhan kaupungin puutaloidyllin ja teollisuusalueen rosoisen bändikämppämiljöön.
Anna Rosaliina Kaunon repliikit ovat puhdasta Rauman giältä. Paikallinen näyttelijä tuli elokuvaan huomattuaan ohjaajan ilmoituksen Facebook-ryhmässä.
Tuttujen maisemien lisäksi Parppei halusi tavoittaa paikallisen mentaliteetin.
”Pikkukaupungissa varttuessa oli tunne, että elinympäristöönsä voi itse vaikuttaa. Se antoi toivoa ja auttoi selviämään monista asioista.”
Yksi yksityiskohta jää mieleen. Muutamassa kohtauksessa esiintyy sinihehkuinen saksanpaimenkoira, jonka kerrotaan kärsivän ihosairaudesta. Muuten realistisessa elokuvassa se näyttää David Lynchin alitajunnasta karanneelta kuriositeetilta.
Sininen koira oli jo ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa. Ohjaaja mietti välillä siitä luopumista, mutta kollegat jarruttelivat.
”Onneksi”, Parppei sanooo.
”Minusta on hauskaa, että elokuvissa on oma maailmansa. Sininen koira muistuttaa tilanteesta, jossa asiat pitää totutella näkemään uusin silmin.”
Lauri-Matti Parppei: Jossain on valo joka ei sammu. Elokuvateattereissa 12.9.