Arkijärjen tuolla puolen
Hanna Bergholmin Yön lapsi on elokuva täynnä verta ja rakkautta.
4
MIN
Äitiys voi olla maailman ihanin asia. Se tarkoittaa myös valtavaa vastuuta sekä asettumista alttiiksi omille ja muiden odotuksille.
Hanna Bergholmin ohjaamassaYön lapsessa Saga (Seidi Haarla) heittäytyy täydelliseen äitiyteen niin, että huolestuttaa. Ensimmäinen vuosi on pahin, Sagalle sanotaan.
Asetelma ui arkijärjen toiselle puolelle. Poikavauva ei ole ihminen vaan peikko.
Kukaan muu ei näe totuutta kuin äiti, joka edelleen rakastaa lastaan, vaikka sen vaatimukset ovat epäinhimillisiä. Tarinan voisi keksiä mutta nyansseja ei, ellei takana olisi omakohtaisia havaintoja. Niiden piti antaa lähteä laukalle.
”Ihmiset olettavat, että henkilökohtaisuus elokuvassa tarkoittaa, että henkilöt, heidän tunteensa ja se, mitä heille tapahtuu, on minulle henkilökohtaista”, Bergholm sanoo.
”Enemmän kyse on sisäisen maailman ja ulkoisen todellisuuden törmäyspinnasta.”
Bergholm, äiti itsekin, halusi käsitellä teemoja fantastisesti ja groteskisti liioitellen. Yön lapsi on rehellistä kauhuelokuvaa, jossa jotkut asiat ovat liian suuria järjellä selitettäviksi. Bergholm ja Yön lapsen hänen kanssaan käsikirjoittanut Ilja Rautsi ovat pohtineet, että heidän elokuvansa alkaa siitä, mihin äitiyttä vainoharhaisella tyylillä käsitellyt Roman Polanskin Rosemaryn painajainen päättyy.
Sagan sisko (Pamela Tola) pitää Sagaa mahdottomana tai hulluna ja hänen äitinsä (Pirkko Saisio) satuttaa kylmäkiskoisuudellaan. Sagan kyky olla äiti kyseenalaistetaan, vaikka hän tekee kaikkensa. Läheisten painostus on pahempaa kuin se, että lapsi on vaarallinen.
Huumori on makaaberia. Kohtuuttoman hurmeisen synnytyskohtauksen kohdalla yleisö viimeistään ymmärtää, että saa myös nauraa.
”Traagisissa tilanteissa ihmiset käyttäytyvät koomisesti, jos katsoo ulkopuolelta.”
Rohkeus kannatti. Yön lapsi valittiin ainoana pohjoismaisena elokuvana Berliinin elokuvafestivaalin kilpasarjaan. Se sai Montrealin Fantasia-festivaalin pääpalkinnon. Haarla palkittiin parhaana näyttelijänä.
Ennen Suomen ensi-iltaa elokuva on jo saanut valkokangaslevityksen lukuisissa maissa. Kriitikkovastaanotto on ollut hyvä etenkin Ranskassa ja Japanissa.
Myös Bergholmin esikoiselokuva Pahanhautoja sai maailmalla kehuja ja katsojia. Sekin oli vertauskuvallista kauhua äidin ja lapsen suhteesta.
Pahanhautoja vei ohjaajan Hollywoodin huippuagentuurin listoille.
Työtarjouksia sateli, pelkkää kauhua eikä kovin persoonallista.
”Pyysin, että please, etsikää nyt muutakin”, Bergholm sanoo.
”En pidä elokuvien tiukasta kategorisoinnista. Minua kiinnostavat tunteet ja visuaalinen kerronta. Genre voi olla mikä vain.”
Yksi mahdollisuus jäi kaihertamaan.
Bergholm olisi mielellään ohjannut Emily Brontën Humisevan harjun. Keskustelua käytiin ”tosi ison” tuotantoyhtiön kanssa.
Humisevaan harjuun tarttuikin Emerald Fennell. Tulkinnasta tuli jättimenestys.
”Mutta ihanaa, että nyt on kontakteja tahoihin, jotka ovat tehneet arvostettuja ja merkittäviä elokuvia, ja puhumme samaa kieltä. Silloin tuntuu, että maiden rajoilla ei ole väliä.”
Ohi meni myös Sylvia Plathin Lasikellon alla -romaanin elokuvasovitus.
”Sitä tekee nyt Sarah Polley. Pahus!”
Yön lapsen budjetti on reilu viisi miljoonaa euroa, sama kuin Aku Louhimiehen Lapin sodalla.
Rahaa meni huolelliseen tekemiseen. Kuvauspäiviä oli 45, tuplasti enemmän kuin suomalaiselokuvalla tyypillisesti. Miespääosaan Sagan puolisoksi saatiin Harry Potterien Ron Weasleyna tunnettu Rupert Grint. Yön lapsessa puhutaan englantia ja suomea.
Rahaa tuli Suomen lisäksi Pahanhautojasta vakuuttuneilta tahoilta Yhdysvalloista ja Ranskasta.
”Arvostan eurooppalaista tekemisen kulttuuria ja rahoitussysteemiä, jossa tuetaan nimenomaan persoonallisia teoksia. Minun ei ole pakko luopua siitä ja lähteä muualle.”
Bergholmin tämänhetkinenkin hanke on suomalainen. Hän ja Rautsi kirjoittavat trillerisarjaa, jossa Yle on jo mukana.
Mielikuvituksellisia ja absurdeja elokuvia kansainvälisille markkinoille tekevän ohjaajan innostus alkoi kotoa. Isä Timo Bergholm tunnetaan Ylen televisioteatterin ohjaajana ja luotsaajana. Äiti Marjut Komulainen ohjasi lastenohjelmia.
”Olen pienestä asti lukenut äidin käsikirjoituksia ja kommentoinut niitä. Olen kuunnellut vanhempieni keskusteluja, käynyt heidän kuvauspaikollaan ja oppinut suhtautumaan alaan käytännönläheisesti.”
Erityisen tärkeää oli elokuvanteon ryhmätyöluonteen sisäistäminen.
”Isä painotti, että ohjaajan ensi-ilta on hetki, jolloin hän ensimmäisen kerran tapaa työryhmänsä. Ohjaajan ensimmäisen lauseen pitää olla sellainen, että kaikki nojaavat eteenpäin kuuntelemaan.”
Ennen Taideteollista korkeakoulua opit tulivat kotona myös videokaseteilta. Isä kopioi elokuvia ystävältään Peter von Baghilta. Lapsena Bergholmin suosikkeja olivat Akira Kurosawan elokuvat ja Vertigo.
”Isäni sanoo, että taide ei ole ratikka, johon noustessaan tietää päämääränsä, vaan tehtävä on viedä ihminen jonnekin, missä hän ei ole ollut. Tämän olen painanut mieleen.”
Hanna Bergholm: Yön lapsi. Elokuvateattereissa 6.11.