Tökerö kopio

Taas on aihetta kiitokseen! Pieni Moebius-kustantamo on alkanut suomennuttaa Vladimir Nabokovin tuotantoa. Vuonna 2021 ilmestyi Heikki Karjalaisen englannista kääntämä romaani Väärin päin ja nyt alkujaan vuosina 1935–36 jatkokertomuksena ilmestynyt Kutsu mestaukseen Vappu Orlovin luistavana ja loistavana käännöksenä venäjästä. Kansissa teos ilmestyi vuonna 1938, englanniksi vuonna 1958 kirjailijan itsensä kääntämänä.

En halua lyödä romaaniin latistavaa ”parodia”-leimaa, mutta jos pidetään mielessä käsitteen etymologiset komponentit ’vieressä’ ja ’oodi’, teosta voisi luonnehtia nuotin vierestä lauletuksi oodiksi elämälle. Toinen mieleen tuleva ajatus on pirstottu peili, josta näkyy uudella tavalla heijastuva arkielämä.

Romaani kysyy, onko olemassa todellisempi maailma tämän näennäisen takana ja onko sinne ihmisellä pääsyä, vai joutuuko hän tyytymään aavistuksiin ja valetodellisuuteen syntyneistä viilloista ja repeämistä hetkeksi tavoitettuihin näkyihin.

Cincinnatus-niminen mies on vangittu torniin ja määrätty teloitettavaksi. Hänen rikoksensa on yhtä epämääräisesti ilmaistu kuin Kafkan K:n: otaksuma perustavanlaatuisesta lainvastaisuudesta, läpitunkemattomuus, läpinäkymättömyys, vastus sekä ”rikoksista kauhein”, tieto-opillinen eksytys.

Mainittakoon, ettei Nabokov sanomansa mukaan ollut lukenut Kafkaa. Hänelle oli kuitenkin tämä rinnastus mieluisampi kuin lukuisat muut, esimerkiksi vertaaminen ”Tolstojevskiin”.

Teloituksen odotus syöksee Cincinnatuksen ahdistukseen ja synnyttää metafyysistä pohdintaa. Hänen ei kuitenkaan anneta vajota lukemiseen tai ajatustensa kirjaamiseen, vaan hänen ylitseen vyöryy jatkuvasti kaikenlaista häiritsevää: toraileva perhe (huonekaluineen päivineen!), vankitoveriksi tekeytynyt haisevajalkainen ”hauskuttaja”, huokaileva ja hössöttävä äiti, kaikki se ikävä, mauton, typerä, arkinen, poikkeustilassa olevaa sielua ahdistava latteus ja rumuus, jota yhdellä venäjänkielisellä sanalla kuvataan pošlost.

Tämä moraalikäsite on Nabokoville tärkeä. Hän on käsitellyt sitä perin pohjin Nikolai Gogolin teosten analyysissaan.

Kutsu mestaukseen juurtuu vahvasti venäläiseen klassiseen kirjallisuuteen. Kirjallisuudentutkija Pekka Tammi on väitöskirjassaan käsitellyt Nabokovin poetiikkaa ja hahmotellut kyseisen teoksen dostojevskilaista subtekstiä elementteinään nimistö, näytelmänomaisuus rajattuine näyttämöineen ja kuolemaantuomitun sielun kärsimyksen sekä hengellisen ylösnousemuksen teemat.

Itse en näe romaanissa vaikutteita niistä – ja niistä Nabokov itsekin sanoutuu irti esipuheessaan –, vaan jonkinlaisen tietoisen summauksen, nauravan ja rakastavanpilkkaavan kunnianosoituksen venäläisen kirjallisuuden hengelle, erityisesti sen ahdingossa (vankina, kuolevana) ilmenevälle metafyysiselle etsinnälle, joka loiskuu ja lainehtii valaistuneesta rakkaudesta pimeimpään epätoivoon ja nihilismiin.

Subtekstinä teokselle hahmottuu lisäksi myös Leonid Andrejevin Seitsemän hirtetyn tarina (suom. Juhani Konkka, Gummerus 1957). Voi esimerkiksi hyvin nähdä, kuinka Andrejevin ”jotenkin ennenkuulumattomalla tavalla” itsensä riisutuksi tunteva tuomittu Nabokovin vallattomissa ja leikkisissä käsissä uudelleensyntyy Cincinnatuksena, joka ”nousi pystyyn ja riisui kaavun, kalotin ja tohvelit. Riisui palttinahousut ja paidan. Riisui kuin peruukin, oman päänsä, riisui solisluut, niin kuin henkselit, riisui rintakehän niin kuin haarniskan. Riisui lanteet, riisui jalat, riisui kädet ja heitti ne nurkkaan kuin rukkaset. Se mitä hänestä jäi jäljelle, hajosi vähitellen, jättäen vain hivenen väriä ilmaan.”

Tähän kertoja toteaa: ”Cincinnatus, rikollinen ruumiinharjoituksesi virkisti sinua.”

Venäläinen moraalinen ja emotionaalinen spektri on tunnistettavissa kaikkien henkilöhahmojen (vartijan, johtajan, asianajajan, perheenjäsenten, äidin, puolison, vankitoverin) reaktioissa. Liikututaan, vapistaan, kyynelehditään, rakastetaan, loukkaannutaan. Meno on poukkoilevaa kuin Dostojevskilla. Ei voi luottaa siihen, että asioilla olisi johdonmukainen, luvattu kulkunsa.

Cincinnatukselle ei esimerkiksi kerrota teloituksen ajankohtaa, vaikka hän penää sitä useasti. Hän kysyy johtajalta: ”Onko niiden näennäisten asioiden näennäisessä luonnossa, joista tämä näennäinen maailma on pantu kokoon, yhtäkään asiaa, joka voisi tarjota takeet siitä, että te täytätte lupauksenne?”

Aikakin menettää merkityksensä, niinpä sitä merkkaa tyhjä kellotaulu, johon maalataan aina välillä viisari. Pompottava kello taas pilkkaa vankilan kirjallista vakiovarustetta, samoin kuin hämähäkki, joka mainitaan jo ”vangin virallisena ystävänä” – kummatkin myös Andrejevin kuvastoa.

Väliin kertoja puhuttelee Cincinnatusta, säälittelee häntä, pilkkaakin – tästä Cincinnatus itse ei luonnollisesti tiedä mitään. Hän kyselee yhtenään ja eri tavoin, onko mahdollista olettaa, että tämän typerän maailman takana olisi jokin todempi ja kirkkaampi, kauniimpi maailma.

Yksinkertaisimmin hän ilmaisee asian lapsenomaisen lystikkäästi: ”sillä pitäähän toki olla malli, jos meillä kerran on tökerö kopio”. Sanojen takana näkyvät Nabokovin kuolemanvakavat kasvot.

Mutta aina ja aina tapahtuu Cincinnatuksen tieto-opillinen eksyminen, sillä mikään arkitodellisuudessa ei anna siitä viitteitä. Mikä sitten antaa? Ehkä vain hänen oma puhdas, vilpitön halunsa ja kaipauksensa. Atavistinen totuuden hetki äidin kanssa. Tai pelkkä huumaava tuoksu.

Mielenkiintoisesti on esillä myös somekulttuurin problematiikka ennen somea. Teloitusta odottava Cincinnatus kokee kiiltävän kuvalehtitodellisuuden ja oman ankeutensa välisen eron sydänjuuriaan myöten.

”Fotohoroskooppi” eli valokuvamontaaseilla toteutettu elämänennuste vie ajatukset aina tekoälymanipulointiin saakka Cincinnatuksen tutkiessa ahdistuneena tällaista albumia ja todetessa, ettei aina ole helppo erottaa oikeaa kuvaa vääristellystä.

Kutsussa mestaukseen on yksi iloa, kauneutta ja toivoa tuova henkilö, vankilanjohtajan tytär, pikku Emmuska.

Hänen oikullisuutensa ja kujeensa ovat viehättäviä, toisin kuin aikuisten. Hän on, vain elämänilossaan, kuin Boethiuksen lohduttava Philosophia tai Danten Beatrice.

Kerran hän vie Cincinnatuksen ulos vankilasta. Mutta johdattaa sitten kuitenkin sinne takaisin. 

Vladimir Nabokov, Kutsu mestaukseen (Suom. Vappu Orlov), Romaani, 216 sivua Moebius, 2024

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2024. Parnasson voit tilata täältä.