Haikailua porvarilliseen idylliin

milja Sarkolan (s. 1975) toinen romaan­i Psykiatrini luo sepitettä sepitteen päälle. Suuri osa kirjan tapahtumista ja kohtauksista perustuu päähenkilön kuvitelmiin toisten ihmisten elämästä.

Nimettömäksi jäävä päähenkilö on keski-ikäinen näytelmäkirjailija ja kahden pojan äiti, joka elää lesbosuhteessa. Hän olisi elämäänsä tyytyväinen, ellei kärsisi ahdistuksesta ja masennuksesta. Pahaa oloa lietsoo tuntemus kelvottomuudesta.

Päähenkilö kokee itsensä vajavaiseksi niin työssä ja perhe-elämässä kuin ihmisenä olemisessa.

”Kaikki, mikä aiemmin tuntui mielekkäältä ja merkitykselliseltä, kaikkeen on tullut jonkinlainen varjo tai verho tai sumu”, päähenkilö kuvailee henkistä kriisiään.

Ammattiapua hakiessaan hän päätyy miespuolisen psykiatrin vastaanotolle. Tämä arvelee, että terapia voisi auttaa päähenkilöä ymmärtämään ja hyväksymään sisäiset ristiriitansa.

Keskustelut psykiatrin kanssa muodostavat romaanin perustilanteen, mutta kerronnan syvät tasot syntyvät päähenkilön mielenliikkeistä.

Psykiatrin persoona kiehtoo päähenkilöä melkein pakkomielteisesti, ja hän ryhtyy rakentamaan tälle henkilötarinaa kuin kirjailija romaanihahmolleen.

Mitä pitemmälle päähenkilö kuvitelmiaan kehittelee, sitä selvemmäksi käy, että hän luo vastakohtaista maailmaa omalle todellisuudelleen.

Päähenkilön hahmotelmissa psykiatri elää puhtoista porvarillisen heteroseksuaa­lin elämää. Psykiatri vaimoineen viettää miellyttäviä iltoja ystäväpariskunnan kanssa. He syövät ja juovat hyvin, keskustelevat sivistyneesti ja viihdyttävät itseään lautapeleillä.

Paheet ovat harmittomia ja pysyvät pinnan alla – tai makuuhuoneen suljetun oven takana. Päähenkilö kuvittelee, kuinka psykiatrin vaimo työntyy vyödildolla psykiatrin takapuoleen.

Kohtaus kirvoittaa hymyn, mutta tuntuu hiukan väsähtäneeltä. Sarkola ei ole ensimmäinen kirjailija, joka katsoo tarpeelliseksi laittaa porvarillisen elämän kuvaukseen ripauksen pikkukieroa seksiä.

Päähenkilön ystäväpiiri koostuu edistyksellisistä kulttuuri-ihmisistä, joiden s­ilmissä porvarillisuus herättää torjuntaa ja kenties halveksuntaakin.

Sommitellessaan psykiatrilleen idyllin täydellisestä elämästä ja kadehtiessaan sit­ä päähenkilö asettuu viiteryhmänsä arvomaail­maa vastaan. Miten on mahdollista, että naisia rakastava nainen haaveilee heteroseksuaalisesta onnellisuudesta?

Asetelma on nykykirjallisuudessa virkistävän omaperäinen, ja Sarkola onnistuu kehittelemään siitä kiinnostavia ja kutkuttavia ajatuskulkuja.

Päähenkilö tunnustaa psykiatrilleen, että armottominkaan taide ei ole kitkenyt hänestä kuvitelmaa siitä, että itseriittoinen ydinperheihanne on kaikkia muita elämäntapoja arvokkaampi.

Tällainen näkemys on mitä konservatiivisin, mutta päähenkilön ystäväpiirissä samalla kauhistuttavuuteen saakka radikaali.

Porvarillisen elämän hillitty charmittomuus selvästikin kiehtoo Sarkolaa kirjailijana. Esikoisromaanissaan Pääomani hän käsitteli taloudellisen turvallisuuden tavoittelua, keskiluokkaisista keskiluokkaisinta aihetta.

Uudessa romaanissa on hienovireisen satiirinen pohjavire, johon antaa sävykkyyttä Sarkolan kyky kuvata ihmisyyden koomisia ulottuvuuksia. Psykiatrini ei ehkä naurata ääneen, mutta sisäisesti se huvittaa sitäkin enemmän.

Etenkin, kun Sarkolan proosassa näkyy hyvällä tavalla suomenruotsalaisen kirjallisuuden porvarillisuuden pöyhimisen perinne.

Noin 160-sivuinen Psykiatrini on romaanina kokoaan suurempi. Sarkola kirjoittaa keveästi ja ilmavasti, mutta näennäisen helppouden takana on hurja määrä kirjallista ammattitaitoa. Erityisen etevä Sarkola on kuljettamaan tarinaa vuoropuheluilla.

Psykiatrin kruunaavat loppujaksot, joissa Sarkola siirtää näkökulman pois päähenkilöstä. Näin teokseen avautuu vielä viimeisillä sivuilla uusia tasoja. 

Milja Sarkola: Psykiatrini. 157 sivua. Teos, 2024.