Läsnäoloa vaille
Miles Davisin kadonnut klassikko hämmentää.
Missä Miles? Tunne toistuu kautta Rubberband-levyn. Albumia tehtiin vuonna 1985 Miles Davisin siirryttyä 30:n Columbia Records -vuoden jälkeen levyttämään sen kilpailijalle Warnerille.
Kolmen kuukauden sessioiden jälkeen Warnerin jazzpomo Tommy LiPuma hyllytti nauhat tuloksiin tyytymättömänä. Davis ryhtyi tekemään basisti-tuottaja Marcus Millerin kanssa albumia Tutu, josta kehkeytyi hänen myöhäisuransa avainteos tyrmistyttävän tylyine elektro-sointeineen.
Haudattua albumia varten syntyneet äänitteet jäivät elämään omaa elämäänsä. Esimerkiksi Wrinkle iskostui konserttien vakionumeroksi, jolla mitattiin muusikoiden kykyjä. Nimiteos taas päätyi trumpetistin loppukauden niputtaneelle kokoelmalle.
Nyt julkaistu albumi hämmentää. Konseptina se edustaa fuusiota, johon Davis ammensi paloa kulloinkin ajankohtaisista tyyleistä ja keinoista, 1980-luvun alussa soulista ja popista.
Rubberbandin julkaisu on pitkälti Davisin sisarenpojan Vince Wilburn Jr:n aikaansaannos. Hän soitti rumpuja alkuperäisissä sessioissa.
Studiossa saatiin kuitenkin hyvin niukasti valmista aikaan, sillä jälkituotannossa materiaalia on täydennetty uusilla äänityksillä ja lauluosuuksilla.
Tässä muodossa levy ei ole aito näyte menneisyydestä. Toisaalta paukut eivät oikein riitä myöskään näin, vaikka sointia on päivitetty paikoin raskaalla hiphop-poljennolla ja imelin soul-vokaalein. Davisin soittoa tunnistaa sieltä täältä mutta läsnäolo ei välity.
Amandla (1989) ilmensi ehkä kirkkaimmin niitä ajatuksia, joita Davis tavoitteli mahdollisesti Rubberband-sessioissa. Siinä kaikki elementit maailmanmusiikillisista juonteista steelpan-tyylittelyyn ovat tiiviissä ja iskevässä paketissa.