Topoksia suolla ja planeetalla

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2025.

Mikko Rädyn (s. 1976) Borealia-esikoisessa (Tammi 2022) kuljetaan luontomuseossa. Kukin osasto edustaa yhtä salia. Siellä ovat hyvässä järjestyksessä luut, hyönteiset, linnut, nisäkkäät ynnä muut. Teoksessa kohtaavat parahultaisesti nykyrunouden kaksi isoa trendiä: kertova muoto ja posthumanistinen eetos. Perspektiivi liikkuu maailmankausien välillä sinänsä komeasti, mutta lopputuloksessa on konseptoinnin makua.

Siihen verrattuna toinen teos Erehtymättömyydestä on vapaampi. Ilmaisu on pienempää ja elliptisempää, mikä tulee ilmi jo asemoinnissa runsaana tyhjän tilan käyttönä säkeiden välissä. Keskeisenä säilyy, että ihminen nähdään osana ympäristöään ja suhteessa muihin lajeihin.

Alussa puhutellaan ”sinää”, joka kulkee suolla ja pyrkii sulautumaan siihen: ”vihreä romahtaa kaikkialle // eikä mikään kykene ilmaisemaan / sitä mikä juuri nyt kietoutuu sinuun”. Runo vetoaa ajatukseen niin ainutlaatuisesta kokemuksesta, että se lankeaa väistämättä kielen ulkopuolelle, silkalla olemuksellaan vastustaa yrityksiä välittää sitä. On jotain niin perin juurin todellista, ettei kieli saata muuta kuin vääristää sen.

Riippumatta itse kunkin kielisuhteesta kyseessä on hyvin vakiintunut kirjallinen topos. Siksi sopii epäillä, onko se omiaan viittaamaan kovin erityiseen kokemukseen. Viimeisen säkeen homonyymi ”juuri” ei muuta asiaa. Topos voi vihjata aidosta kamppailusta kielen ja ilmaisun kanssa, mutta yhtä hyvin sitä voi käyttää tekosyynä, ettei tarvitse ryhtyä koetukseen.

Kielen teemaa kehitellään edelleen: ”Kaikki kasvaa kuolleista kasveista ja on samaa kieltä // tupasvillat, vapaus, varpujen nokiset jäänteet, kosketus, kevät”. Jos unohdetaan banaali k-alkusointu, ajatus kielen ja aineen yhteydestä ja kaiken olevaisen vuorovaikutuksesta on hieno, vaikka topos sekin. Runouden kannalta se on yksi posthumanismin ja uusmaterialismin parhaita herätteitä. Silti se jää kotimaisessa nykyrunoudessa useimmiten maininnan tasolle. Niin nytkin. Se ei yllytä runokieltä, ei luo siihen painetta.

Neljäs ja kuudes osasto erottuvat muodoltaan. Niistä sukeutuu vuolasta, minäkohtaista nykytodellisuuden havainnointia, johon liitetään aineksia historiasta ja luonnontieteestä. Arkisia tilanteita katsotaan vasten maailmanlaajuista kriisiä. Nelosessa edetään vuodenaikojen läpi tulevaisuuteen saakka. Kuutonen sijoittuu tarkemmin kevättalven yhteen aamuyöhön, mutta siinäkin eri ajat yhdistyvät muistin virratessa. Muistot ja pohdiskelut ylimuistoisesta limittyvät ja saavat toisensa resonoimaan.

Samalla sivulla voi olla teräviä huomiota aikalaispuheen konventioista: ”vety ja fissio eivät ratkaisseet keski-iän resurssikatoamaa / mutta kriisin typistäminen allegoriaksi lohdutti”, ja tyhjiin käytettyjä alluusioita: ”ja jokainen onnellinen perhe oli onnellinen Ikeassa samalla tapaa”.

Kokonaisuus on ilman muuta huolella rakennettu: motiiveja kerrataan ja muunnellaan tunnollisesti. Näkökulma aikaan ja ajankuluun on laaja kuten Borealiassa. Kun tarkastellaan ihmisyksilöä, liikutaan eri ikäkausien välillä, ja ihmislajia tarkastellaan suhteessa planetaariseen aikaan. Tuntuu vain siltä, että runoilmaisu ei oikein yllä tämän näkemyksen tasolle vaan intensiteetti uupuu vaisuksi. Lyhyissä ja pitkissä runoissa vallitsee pohjimmiltaan samanlainen tunnesävy – hienokseltaan sentimentaalinen. Kriisi ei typisty allegoriaksi, mutta puhe siitä pysyy varovaisena. 

Mikko Räty: Erehtymättömyydestä. Runoja, 85 sivua. Tammi, 2025.

Juha-Pekka Kilpiö on kirjoittaja.