Vivahteikkaan kaunista

Vaikka olisin lukenut Kristiina Wallinin toisen romaanin vailla tietoa tekijästä, olisin tunnistanut sen runoilijan tekemäksi proosaksi.

Laiturin virkkeissä on Wallinin lyriikasta tuttua assosiatiivista rikkautta, ilmavuutta ja virtaavuutta. Lukijan ei tarvitse pelätä törmäävänsä kuluneisiin ilmaisuihin tai kuolleisiin vertauskuviin, Wallinin kielellinen erityisherkkyys pitää siitä huolen.

Romaanina Laituri edustaa hidasta proosaa. Se sisältää vain vähän toimintaa eikä lainkaan jännitystä. Se ei pureudu yhteiskunnallista ja kulttuurista keskustelua jäsentäviin aikalaisilmiöihin.

Wallin kartoittaa oivaltavasti ja koskettavasti ihmispsyykeä ja muistin kerroksellisuutta. Hän myös tarkastelee sitä, kuinka taide ja kirjallisuus kietoutuvat elettyyn ja koettuun. Toinen päähenkilö, taidemaalari Hanna tuumii: Maalatessa minun ei tarvitse miettiä olemassaoloni perustaa, vaan yhteys todellisuuteen on suora ja syvä.

Hanna elää puolisonsa Einarin kanssa talossa meren äärellä. Einar on runoilija, joka on menettänyt kosketuksensa kirjoittamiseen.

Nykymaailma tuntuu Einarista vastenmieliseltä, hän näkee ympärillään ”sivistyksen ohenemista, nopeasti muodostettuja mielipiteitä, yksioikoista ajattelua”.

Huomiot eivät ole omaperäisiä eikä niiden kuulukaan olla. Ne rakentavat Einarista arkkityyppiä, menneen maailman kulttuuriälykköä.

Vanhuuden vaivat ja kolotukset tekevät talon hoitamisen raskaaksi. Pariskunta valmistelee muuttoa kaupunkiin, mutta Hannan on vaikea hyväksyä, että he todella lähtevät. Taiteen tekeminen on hänelle pakoa vapauteen ja yritystä torjua väistämätöntä. Einar seuraa sivusta, kun Hanna vajoaa kadonneeseen aikaan, haalii ympärilleen menneet sukupolvet, seurustelee vaina­jien kanssa.

Talo on symboloinut kaunokirjallisuudessa monenlaisia asioita. Laiturissa se edustaa samaan aikaan Hannan ja Einarin minuutta ja muistoja sekä heidän sisäistä tiedostamatontaan. Talo ja ympäröivä luonto ovat oma pienoismaailmansa, turvapaikka nykyajan myrskyiseltä rauhattomuudelta.

Wallin kuljettaa tekstiään välillä minämuotoisella kerronnalla ja välillä ulkopuolisen kertojan näkökulmalla. Perspektiivin vaihtelu luo teokseen sävyjä ja vivahteita. Wallinin taito ilmenee nyansseissa, pienissä yksityiskohdissa.

Laituri ei ole niitä teoksia, jotka nostetaan sesongin kuumien nimikkeiden joukkoon, mutta vivahteikkaalla kauneudellaan ja viisaudellaan se tekee syvän vaikutuksen. 

Kristiina Wallin: Laituri. 288 sivua. S&S, 2026.