Satu Tuuli Karhu ja Heikki Kinnunen. © MAREK SABOGAL / SOLAR FILMS

Rennompi änkyrä

Mielensäpahoittaja 2 petraa edeltäjästään.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Toinen Mielensäpahoittaja-elokuva on Tiina Lymin ohjaama. Se on ensimmäistä, Dome Karukosken ohjaamaa huomattavasti rennompi.

Heikki Kinnunen on perinyt nimiroolin Antti Litjalta. Siinä missä Litja teki hahmosta ennen kaikkea surullisen ja ahdistuneen, Kinnusen tulkinta on kevyempi. Edeltäjän jämäkkyyttä tulee vain hetkittäin ikävä. Kinnunen tyypittelee rakastettavan savolaisketkun, jonka kertojaääntäkin kuuntelisi sellaisenaan. Tuntuu, että rooli on koomikonuran huipentuma, jossa osaaminen ja maneerit sulautuvat uuden roolihahmon palvelukseen.

Toki rentoudessa kyse on myös tarinakehyksestä. Ensimmäisessä elokuvassa Mielensäpahoittaja haki paikkaansa maailmassa puolison jouduttua sairaalaan. Jatko-osa alkaa surullisesti vaimon kuolemasta ja itsemurha-aikeista. Toiveikkuus voittaa, ja päähenkilöksi nousee pojantytär (mainio Satu Tuuli Karhu), joka piiloutuu maalle pitääkseen salaisuuden vaativilta vanhemmiltaan.

Huumori ja draama syntyvät taas näkemyseroista. Tällä kertaa ei tarvitse sketsimäisillä jaksoilla jatkuvasti alleviivata, kuinka kummallisena vanhus nykymaailman kokee. Vastakkainasettelut loksahtavat silti sukupolvien ketjuun: vanhan miehen toisesta pojasta (Jani Volanen) on tullut jo varhaiskeski-ikäisenä umpimielisempi ja itsepäisempi kuin isänsä.

Mielensäpahoittaja rikkoi 500 000 katsojan haamurajan. Jatko-osa, jonka kirjailija Tuomas Kyrö kirjoitti Lymin ja Juha Lehtolan kanssa, yltänee samaan. Ei suomalaiskansallinen viihdeteollisuustuote tästä juuri parane.

★★★★☆

Mielensäpahoittaja 2 elokuvateattereissa.