Pehmeys on tärkeämpää kuin kovuus

Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelman ensi puoliskossa on koko ajan mukana sisko, ja sana on painettu tummennetulla. Se korostaa siskon merkitystä, mutta tilalle voisi vaihtaa mitä tahansa tärkeää. Äidin, isän, kissan, kodin, mitä tahansa, jonka menettäminen tekee kipeää.

Ehkä kävisi myös kirja, kirjoittaminen, lukeminen? Niistäkin puhutaan paljon, niitä tehdään siskon kanssa.

Runo runolta siskosta on luovuttava. Kuoleeko hän?

”Meidän täytyy ymmärtää toistemme kuolemanpelko / arvostaaksemme toistemme elämänrohkeutta”, Huotarinen kirjoittaa.

Menettämisestä, säilyttämisestä -kokoelman runoissa on konkreettista tekemistä, maisemia ja keskusteluja, mutta samalla jotain mystistä, näkyvän maailman ylittävää.

Ennen kaikkea ”Menettämisestä”-osio huokuu lempeyttä, jota yhteys siskoon ja kaikkeen ympäröivään, menneeseenkin, puhujassa herättää.

Toisessa osiossa, nimeltään ”Säilyttämisestä”, otetaan kantaa.

Rakkaus runouteen, lukemiseen ja kirjaan esineenä tiivistyy runoissa hätähuudoksi kirja-alan puolesta. Ministeriä puhutellaan suoraan, kerrotaan vuosisatojen takaisista kirjojen rakastajista ja nähdään unta kirjakaupasta. Kirjoitetaan kirjailijaystävistä, synnytetään runo.

Huotarisen runoissa on rytmiä. Niiden poljento tarttuu jopa omien ajatusten jäsentäjäksi. Tällaistakin voi tekstin ja lukijan yhteys olla! Ehkä säkeitä tarttuu osaksi lukijan sanoja.

Runoissa vaalitaan yhteistä kokemusta, ja siitä syntyy voimakas yhteyden tunne muiden lukijoiden, menneidenkin, kanssa. Joissain runoissa puhutellaan suoraan lukijaa ja toivotaan rohkeutta ”olla lapsellinen / rakastaa satuja. Ilman mielikuvitusta ei pärjäile”.

Naiivi ilo ja pirteät kielikuvat kannattelevat niin runoissa kuin elämässä, mutta Menettämisestä, säilyttämisestä -kirjan runoissa taustalla on suuri suru.

”Kirjailijaystäväni ovat surullisia, sen näkee / vaikka kukaan ei sano mitään.”

Surussa on kysymys siitä, miten kirjallisuus ja sen tuoma ilo saadaan säilymään.

Ministerille suunnattu runo on painava. Siinä painaa koko kulttuurialan ihmisten huoli toimeentulosta. Ministerin papereihin ei mahdu pohdintoja muista kuin kuluista ja menoista, mutta Huotarisen runot ovat täynnä muistutuksia muista kuin taloudellisista arvoista.

”Pehmeys on tärkeämpää kuin kovuus”, puhuja sanoo ministerille. Tätä viestiä kantavien kirjojen arvioiden loppuun tekee usein mieleni kirjoittaa: kiitos kirjasta. 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä. 64 sivua. Siltala, 2024.