Me ollaan karismaattisia kaikki - tai ainakin voimme olla

Big Brother
Teksti
Heidi Hammarsten

Aito karisma ei ole syntymälahja, vaan itsetuntemuksen sivutuote, väittää Maaretta Tukiainen kirjassaan. Hän kiinnostui karismasta aiemmalla televisiojohtajan urallaan.

Vielä muutama vuosi sitten Tukiainen osallistui kanavajohtajan työssään tv-ohjelmien esiintyjien valintaan. Häntä alkoi askarruttaa, miksi toiset tarjokkaat tekivät niin paljon vahvemman vaikutuksen kuin toiset. Mistä tuo karisma oli peräisin? Saiko sen syntymälahjaksi vai voiko sitä kehittää?

Nykyisin Tukiainen ei enää ole Sub-kanavan johtaja vaan yrittäjä. Karisma-aiheesta on juuri ilmestynyt hänen kirjansa Egosta Fantasmagoon. Kirjassa näkyy niin Tukiaisen tausta visuaalisessa kulttuurissa kuin nykyinen työ valmentajna.

Tukiainen päätyy kirjassaan siihen, että karisma on itsetuntemuksen sivutuote.

”Aidosti karismaattinen ihminen tuntee läpikotaisin itsensä, hyväksyy itsensä ja sitä kautta myös muut”, hän korostaa.

Usein unohtuu pitkä työ, joka karisman eteen on tehty, koska ihminen yleensä nousee esiin vasta, kun hän on ”valmis”. Esimerkiksi Steve Jobsin varhaisissa esiintymisissä ei ollut karismasta tietoakaan.

Tukiaisen määritelmään kuuluu myös, että karismaattisen ihmisen kiinnostus suuntautuu muualle kuin omaan napaan. Hänellä on elämässään jokin suurempi tavoite, ja hän saa ihmiset ympärillään voimaan paremmin.

Ajatus suuremmasta tavoitteesta kuulostaa vaativalta. Tarkoittaako tämä, että karismaattisia ovat vain sellaiset kuin Nelson Mandela tai Äiti Teresa?

”On aina yksilön oma valinta, mille laajuudelle johtotähtensä asettaa”, sanoo Tukiainen. Hän muistaa uraltaan myös monta karismaattista opettajaa ja esimiestä.

”Luulen, että me kaikki tunnemme tällaisia ihmisiä, jotka eivät vie muilta energiaa vaan antavat sitä.”

Omat heikkoudet ärsyttävät muissa

Aidosti karismaattiset ihmiset hyväksyvät myös varjonsa. Tämä jungilaisesta psykologiasta lainattu käsite tarkoittaa omia heikkouksia ja ikäviä ominaisuuksia.

Jos varjoaan ei halua nähdä, sen heijastaa muihin ihmisiin. Siis ne piirteet, jotka eniten ärsyttävät muissa, ovatkin omia kätkettyjä heikkouksia. Ja niiden paheksuminen muissa on erityisen nautinnollista.

”Lähipiirissäni on ihminen, joka ei voi sietää Lauri Tähkää. Kun hän hetken pohti asiaa, hän huomasi itsessään samoja piirteitä kuin Tähkässä: tietyn itsetietoisuuden ja halun saada ihailua.”

Nytkö löytyi selitys sille, miksi tyhmien, laiskojen ja moraalittomien ihmisten toilailut ovat niin suosittua tosi-tv-sisältöä? Tukiainen on itse ollut mukana tuomassa Suomeen Big Brotheria, joka aloitti meillä tosi-tv:n valtakauden.

”Toki tiesin, mitä me Subissa teimme. Se oli täysin kaupallinen sisältövalinta ja iso investointi. Ylipäänsä populaarikulttuuri heijastelee yhteiskunnan unelmia ja pelkoja, siis niitä varjoja. Se on peili, joka näyttää millaisessa yhteiskunnassa eletään.”

Tosi-tv:n ydin on Tukiaisen mukaan aitojen reaktioiden hakeminen: sen todistaminen, kun aito ihminen kokee jotakin suurta.

Tosi-tv on varjoja tai unelmia

”Tosi-tv on meidän varjotyöskentelyämme, mutta se voi olla myös unelmatyöskentelyä. Esimerkiksi Tanssii tähtien kanssa on tosi glamoröösi ohjelma. Se, millä tavoin reaktiot tuotetaan, on eri asia eri formaateissa. Tuottaminen voi olla eettisesti hyvinkin kyseenalaista”, sanoo Tukiainen.

Nykyisin Tukiainen ei enää Big Brotheria seuraa.

”Paitsi katsoin sen julkkisten Big Brotherin ensimmäisen jakson, jossa osallistujat menivät sisään taloon. Kyllä minäkin yllätyin siitä, että Andy McCoy oli mukana, siitä pisteet tuotantoyhtiölle.”

TV-maailmasta löytyy Tukiaisen mukaan myös aidon karisman vaatimukset täyttäviä ihmisiä – vaikka ei ruuhkaksi asti.

”Esimerkiksi Vappu Pimiä on se mikä hän on: aito, ja siksi Suomen kansa rakastaa häntä.”

Entä huippusuosittu Vain elämää -sarja? Siinä näyttäisi olevan aitoja ja karismaattisia esiintyjiä.

”Esiintyjät joutuvat yleensä antamaan aivan valtavasti itsestään. Kun saa toiselta kollegalta sen, mitä yleensä antaa muille, sillä on parantava vaikutus ja siksi artistit liikuttuvat”, Tukiainen tulkitsee formaatin toimivuutta.

Julkisuuteen voi päätyä monin tavoin ilman aitoa karismaakin. Tukiainen on lainannut tanskalaiselta Jesper Klitiltä määritelmän pseudokarismalle.

”Ihminen voi ehkä tuntea itsensä, mutta ei myönnä sitä. Siksi hän heijastaa varjoaan vaikkapa kokonaisen kansanosan päälle, kuten Hitler teki. Pseudokarismaattinen pyrkii manipuloimaan ympäristöään, jotta hän voi elää egonsa tuottamassa harhassa.”

Tuoreempiakin esimerkkejä pseudokarismaattisista ihmisistä on, mutta heitä Tukiainen ei halua osoittaa sormella.

Wannabe keskittyy ihanneminään

Karismaattiselta voi näyttää myös se, joka osaa taitavasti käyttää hyväkseen muiden ihmisten heikkouksia omia tarkoitusperiään varten. Viettelijä hivelee ihmisen ihannekuvaa itsestään.

Viettelijälle otollinen kohde on wannabe, jolla on vankka käsitys ihanneminästään, mutta ei kiinnostusta heikkouksien työstämiseen eikä oikein muihinkaan ponnistuksiin.

”Näitä wannabeitä on tosi paljon varsinkin nuoremmassa polvessa. Muutos lähtee sosiaalisen median tuomista uusista välineistä ja some-julkisuudesta. Wannabet ajattelevat, että koko elämä voi olla julkista tai puolijulkista.”

Tukiainen jätti tv-uransa kolme vuotta sitten. Hän vetää nykyään osallistavia tilamuutosprosesseja yrityksissä ja toimii digitaalisten valmennustyökalujen kehittäjänä sekä valmentajana.

Tukiainen ei ole suinkaan ainoa tämäntapaisen elämänmuutoksen tehnyt yritysmaailman menestyjä. Hän kertoo kirjassa esimerkkejä myös valmennettavistaan, jotka luopuvat lupaavasta urastaan. Sulkevatko henkinen kehitys ja työ suuryrityksessä toisensa pois?

”Eivät sulje. Mutta menestyjissä on tyypillistä, että jaetaan minä mustavalkoisesti kahtia ja hyväksytään vain se menestyvä puoli. Moni menestyjä on pakonomainen suorittaja”, sanoo Tukiainen ja puhuu myös entisestä itsestään.

Toisaalta Tukiainen pitää elämänmuutoksen tekijöitä jonkinlaisena kapinasignaalina.

”Jonkun asian pitää muuttua, jos yritykset haluavat nämä lähtijät takaisin – arvomaailman tai toimintatavan. Monet haluaisivat myös muuttaa asioita yritysten sisältä käsin, mutta jäykät rakenteet, siilot ja yrityskulttuuri estävät sen.”