Syvällä popin ihmemaassa
Arvio: Reuna-albumi pitää mielenkiinnon yllä niin yllätyksellisyyden kuin tarttuvuudenkin ansiosta.
Auteur-teoriaa käytetään erityisesti elokuvien ja niiden ohjaajien suhdetta pohdittaessa. Se on yleistettävissä myös muihin taiteenlajeihin, kuten kirjallisuuteen ja popmusiikkiin. Pariisin Kevään johtohahmo Arto Tuunela, 40, on musiikillisen auteur-kulttuurin edustaja. Hän on persoonallinen, kaikkea hallitseva tekijä.
Esiintymislavalla Pariisin Kevät on popyhtye, mutta muuten kaikki pyörii Tuunelan vision ympärillä. Veikkaan, että Tuunela ja hänen työparinsa Artturi Taira eivät ole Reuna-levyä luodessaan edes ajatelleet, miten nämä laulut tullaan esittämään keikoilla.
”Mä en koskaan tiennyt, mitä mä etsin”, Arto Tuunela lausuu levyn aloittavassa Kaikkee ei voi pukee sanoiks -biisissä. Hän taitaa kuvailla nuoruuttaan, mutta luultavasti sama pätee myös tapaan tehdä musiikkia.
Reuna-albumi muistuttaa toteutukseltaan Ruusujen ja Chisun erinomaisia levyjä, jotka pyrkivät samalla tavalla olemaan uutta popmusiikkia myös muodoltaan. Säkeistöjen ja kertosäkeiden vuorottelun sijaan kappaleet etenevät usein tunnelman ja unen logiikan varassa. Mielenkiinto pysyy yllä yhtä lailla yllätyksellisyyden kuin tarttuvuudenkin ansiosta.
Arto Tuunela ymmärtää myös sanoittamisen eri tavalla kuin Suomessa on ollut tapana. Tekstejä ei tarvitse ymmärtää eikä niiden tarvitse olla loogisia. Kyse on sanojen luomista vaikutelmista.
Tällaista musiikkia on mahdoton tehdä, jos ei ole todella syvällä popin ihmemaassa. Kuin osoitukseksi perspektiivistään Tuunela mainitsee kaikki suojaukset läpäisevän Valokeila-finaalin tekstissä Bob Dylanin Desire-albumin.
Tuunelalle popmusiikin maailma ei ole reaalimaailma. Uteliaisuus ja näkemys tekevät hänen musiikistaan omaperäistä ja tuoretta.