Olen en ole Percival Everett

”Minä vihaan ajatusta, että tietäisin jotakin. Minä en tiedä mistään mitään. Miksi sinä kysyt minulta näitä kysymyksiä? Antavatko ne aina lehdessä juuri sinulle tällaiset paskakeikat?”

(Percival Everett The New Yorkerin haastattelijalle)

Joskus menestys iskee kuin salama taivaalta – mutta vasta yli neljänkymmenen vuoden uurastuksen jälkeen.

Percival Everett, 67, on kirjallisuuden professori kalifornialaisessa yliopistossa ja kirjailija, joka on vuonna 1983 ilmestyneen Suder-debyyttinsä jälkeen julkaissut yli kolmekymmentä teosta: romaaneja, runokokoelmia, novellikokoelmia ja yhden lastenkirjan, jossa kolme cowboyta jahtaa karanneita numeroita.

Ne ovat lajityypistä toiseen liikkuvia, absurdin huumorin läpivalaisemia kirjoja, joiden teemoina on usein kirjallisuus, kieli, syrjintä ja rodullisuus. Se, että erään hänen romaaninsa nimi on A History of the African-American people (proposed) by Strom Thurmond, as told to Percival Everett and James Kincaid (2004), kertoo jo paljon hänen teostensa postmodernista leikkisyydestä ja metakirjallisesta kerroksellisuudesta. Hän on myös afroamerikkalainen, jonka isoisoäiti oli aikoinaan orja.

Vaikka Everettin teokset ovat saaneet vuosikymmenten saatossa Yhdysvalloissa paljon kiitosta ja palkintojakin, hän oli Euroopassa hyvin tuntematon eikä hänellä pitkään ollut Isossa-Britanniassa edes kustantajaa. Nyt asiat ovat toisin.

Everettin myöhäisen läpimurron ensimmäinen askel oli romaanin The Trees (2021) pääseminen Booker-palkinnon ehdokaslistalle. Jos olet kaivannut lukulistallesi hulvatonta kauhukomediaa amerikkalaisten lynkkauksien vaietusta historiasta, The Trees on sellainen romaani.

The Trees lähtee liikkeelle dekkaritarinana. Yhdysvaltojen eteläosissa alkaa merkillinen murhasarja, jossa uhrit ovat kaikki menneiden vuosikymmenten tai vuosisatojen lynkkaajien jälkeläisiä. Kaikilta murhapaikoilta löytyy myös mustan miehen ruumis, jonka poliisin tutkimukset osoittavat hämmentävästi kuolleen jo vuosikymmeniä sitten.

Kun murhia alkaa tapahtua yhä enemmän ja enemmän ja tilanne riistäytyy paksua teksasinmurretta suoltavien punaniskapoliisien käsistä, tapaus siirtyy korkeasti koulutettujen mustien FBI-tutkijoiden hoitoon. Mutta sekasorto on vasta alkamassa, ja romaanin loppuratkaisu enteilee jonkinlaista maailmanloppua, kun Yhdysvaltojen rasismin verisen historian uhrit kirjaimellisesti heräävät henkiin ja kaivautuvat ulos haudoistaan murhanhimo mielessään.

Kyllä, The Trees on myös romaani zombiapokalypsista.

Kun on viettänyt 54 vuotta tällä planeetalla lukemalla kaiken mitä käsiinsä saa, sekä huviksi että hyödyksi, on vaikea enää yllättyä mistään. Mutta The Trees yllätti minut. Se on ratkihauska, brutaali ja kertakaikkisen törkeä romaani, joka pulppuaa aitoa raivoa ja oikeutetun koston hekumaa.

Se on vakavaa kaunokirjallisuutta pulp-kauhuna, romaani joka yhtä aikaa pohtii filosofisesti rasismia, segregaatiota ja rodullisuutta sekä tekee karkeinta mahdollista pilaa valkoisesta roskaväestä, jota se myös tappaa surutta. Jos se olisi suomeksi kirjoitettu romaani, se tuskin olisi riehakkaassa epäkorrektiudessaan viihtynyt minkään Finlandia-raadin käsissä sen kauempaa kuin kestää viskata teos ikkunasta pihalle.

The Treesin jälkeen minun oli pakko ottaa selville, mitä muuta Everett on kirjoittanut. Ja sitähän riitti.

Luin ensiksi Dr Non (2022), joka on eräänlainen agenttiromaanin matemaattis-filosofinen parodia: siinä Bond-konnalta nimensä ottanut miljardööri John Sill uskoo, että Fort Knoxin ytimessä kaikista salatuimmassa holvissa on laatikollinen ”ei-mitään” (”nothing”-sana taipuu sanaleikkeihin tavalla, johon se ei suomen kielessä pysty: ”I believe in nothing” voi tarkoittaa eri asiaa kuin ”En usko mihinkään”), jonka haltuun saaminen tekisi hänestä koko maailman valtiaan – tässä ryöstöprojektissa konnaa joko auttaa tai estää romaanin päähenkilö Wala Kitu (nimi on ”ei-mitään” tagalogiksi ja swahiliksi, vaikka oikeasti hänen nimensä on Ralph Townsend; Wala Kitu vain kuulostaa paremmalta), autistinen matematiikan professori jonka erityisalaa on juuri ”ei-mitään”, ja hänen yksijalkainen koiransa.

Romaanissa I Am Not Sidney Poitier (2009) päähenkilönä on nuori mies nimeltä Not Sidney Poitier, joka näyttää aivan näyttelijälegenda Sidney Poitierilta. Hän on myös upporikas, sillä hänen mielenvikainen äitinsä osti päähänpistona osakkeita nuorelta yritteliäältä mieheltä nimeltä Ted Turner, jonka kartanon pihamökissä Not Sidney Poitier varttuessaan asuu ennen kuin lähtee tutkimaan mitä kaikkea Yhdysvalloissa on.

Romaanissa Percival Everett by Virgil Russell, a novel (2013) mies nimeltä Percival Everett käy vanhainkodissa tapaamassa isäänsä, joka hänen yllätyksekseen kirjoittaa minämuodossa kirjoitettua romaania pojastaan. Grand Canyon Inc. -pienoisromaanissa (2001) mies haluaa taltuttaa luontoäidin kaupallistamalla Grand Canyonin.

Esimerkkejä olisi vielä paljon lisää, mutta ymmärtänette yskän.

Vielä The Treesin menestystå suurempi onnenpotku Everettille oli, kun Cord Jefferson päätti ohjata elokuvadebyyttinsä American Fiction hänen Erasure-romaaninsa (2001) pohjalta. Sekä romaanissa että elokuvassa päähenkilönä on musta kirjallisuudenprofessori nimeltä Thelonius ”Monk” Ellison, joka kirjoittaa korkeakirjallisia romaaneja täynnä viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan. Kun kustantaja hylkää Monkin uusimman romaanin, joka on nykymukaelma Aiskhyloksen Persialaiset-näytelmästä, koska se ”ei kuvasta autenttista mustaa kokemusta”, jokin Monkin päässä naksahtaa. Viskipullon ja salanimen turvin hän kirjoittaa jotain, mitä kuvittelee kustantajan häneltä haluavan: ghettoromaanin, jonka nimi on ensiksi ”My Pafology” ja sitten ytimekkäämmin ”Fuck”.

Tarpeetonta sanoakaan, että romaanista tulee valtava menestys, joka pakottaa Monkin yhä syvemmälle valeidentiteettiinsä vankilasta karanneena rikolliskirjailijana. Koska Monk on joutunut laittamaan muistisairaan äitinsä kalliiseen hoitokotiin, hän tarvitsee bestsellerin tuomaa rahaa.

Ei ole vaikea päätellä, että American Fictionissa Jeffrey Wrightin esittämä Thelonius ”Monk” Ellison ja Percival Everett itse ovat jos ei yksi ja sama mies niin ainakin sukulaissieluja, viliseväthän Everettinkin varhaiset teokset kreikkalaista mytologiaa.

Erasure myös sisältää romaanin romaanin sisällä, Monkin salanimellä Stagg R. Leigh kirjoittaman ”Fuck”-pienoisromaanin kokonaisuudessaan. Vaikka elokuvasovitus ei samaan pystykään, Everett silti arvostaa sitä hänestä erillisenä taideteoksena, ja siksi hän on suostunutkin elokuvaa markkinoimaan.

Everettin laajan tuotannon ytimessä ovat siis haudanvakavat teemat, joita hän valepukee erilaisiin genre-konventioihin ja absurdiin huumoriin, koska hänen mukaansa huumorin turvin voi syöttää ihmisille vaikka mitä. Naurava lukija on valmis nielemään mitä vain.

Parhaiden kokeellisten kirjailijoiden lailla hän osaa arvostaa hyviä vitsejä, joita hänen teoksensa ovat täynnä. Suosion kasvaessa Everett on alkanut käyttäytyä myös haastatteluissa samalla tavalla kuin teoksensa. Ohjaaja Jefferson sanookin Everettistä, ettei hän ole koskaan tavannut tyyppiä joka välittäisi vähempää mistään.

Romaanissa I Am Not Sidney Poitier esiintyy sivuhahmona filosofian professori Percival Everett, joka monessa käänteessä antaa päähenkilölle täysin hyödyttömiä neuvoja ja elämänohjeita: ”Ole vain oma itsesi”, hän opastaa, ”jos et keksi jotain parempaa joka olla. Jos keksit, ole sitten se”.

Samaa roolia Everett vetää usein myös haastatteluissa, kuten The New Yorkerin henkilöjutussa, jossa kirjailija puhuu viisaita mutta puhkoo tunnelmaa käyttäytymällä omituisesti. ”Oletko sinä todella lukenut kaikki nämä kirjani?” hän kysyy haastattelijalta, ”se on pelottavaa”.

Toisessa kohdassa hän muuttaa puheenaihetta: ”Oletko varma, ettet ole poikani?” Tai: ”Pelaatko tennistä? Minä tarvitsen kaverin nelinpeliin.” Haastattelun lopuksi hän ehdottaa, ettei toimittaja kirjoittaisikaan juttuaan, he voisivat vain ryhtyä ystäviksi.

Eikä Everett ole vain kirjailija ja kirjallisuudenprofessori. Hän on myös jazzmuusikko, mandoliininkorjaaja ja hevoskouluttaja. Kuten monet asiat, jotka ovat liian hyviä ollakseen totta ja siksi vaikeita uskoa, tämä kaikki on puhdasta faktaa.

Everettin uusin romaani James (2024) on jopa hänen mittavalla urallaan kenties kaikista rohkein repäisy. Se edustaa tuoretta lajityyppiä, jossa kerrotaan uusiksi jokin kirjallisuuden klassikko uudesta vinkkelistä.

James-romaanissa Everett kirjoittaa uusiksi Mark Twainin Huckleberry Finnin (1885) Jim-orjan näkökulmasta, ja romaanin ilmeisin verrokki onkin Kamel Daoudin Meursault, contre-enquête (2013, suom. Tapaus Mersault Leena Rantasen suomentamana ja Aviadorin kustantamana 2022), jossa Albert Camus’n Sivullinen asetetaan uuteen valoon kertomalla Meursaultin ampuman arabin tarina.

Twainin romaanin arvostus on vuosisatojen saatossa kokenut monenmoisia vaiheita. Ilmestyessään sitä kritisoitiin vulgaariksi, koska se on alusta loppuun kerrottu 13-vuotiaan itseoppineen kulkurin Huckleberry Finnin puhekielisellä äänellä, ja toisesta päähenkilöstä, karanneesta Jim-orjasta, käytetään romaanin aikana halventavaa n-sanaa yli 200 kertaa.

Jim on lempeä ja hyväsydäminen korsto, josta tulee romaanin aikana eräänlainen isähahmo Huckille ja myös tämän moraalisen valveutumisen käynnistäjä; kun Huck päättää olla palauttamatta Jimia tämän omistajalle neiti Watsonille, samalla hän kasvaa tajuamaan orjuuden epäinhimillisyyden.

Toisen maailmansodan jälkeen Twainin romaani nostettiin aivan uuteen asemaan, kun T. S. Eliot ja Ernest Hemingway kutsuivat sitä mestariteokseksi ja kaiken yhdysvaltalaisen romaanitaiteen alkulähteeksi. Myöhemmässä keskustelussa Huckleberry Finniä on taas kyseenalaistettu, sillä monen mielestä Twain tuntuu unohtavan alkuperäisen ideansa ja koko Jimin hahmon, kun viimeisellä neljänneksellä orjasta tulee vain Huckin ja romaanin kaappaavan Tom Sawyerin juonittelujen välikappale.

Kuuluisassa Harper’s-lehden esseessään kirjailija Jane Smiley kyseenalaisti onko Huckleberry Finn ”vakava romaani” ollenkaan, siis aikuisille tarkoitettu ja kaunokirjallisesti kunnianhimoinen teos.

Tämän keskustelun keskelle rysähtää Everettin romaani, jossa siis kertojana on alusta loppuun Jim. Twainin romaanista tutun orjaslangin sijasta Jim (tai siis oikeasti James) puhuu täydellistä Oxfordin englantia, kuten kaikki muutkin romaanin mustat.

Ainoastaan valkoisten kuullen he puhuvat karkeaa puhekieltä, jolla on omat sääntönsä, kuten että mustat eivät saa nimetä asioita: jos valkoisen talo palaa, orja ei saa kertoa sitä vaan ainoastaan osoittaa tulta ja mokeltaa, että katsokaa katsokaa rouva, Lawdy missum, looky dere!

”The better they [the whites] feel, the safer we are” (”Mitä paremmalla mielellä valkoiset ovat, sitä paremmassa turvassa olemme”, James opettaa mustille lapsille romaanin alussa, eli siis: ”Da mo’ betta dey feels, da mo’ safer we be”).

Everettin James-orja myös osaa lukea ja näkee unia, joissa hän väittelee Voltairen, Montesquieun ja John Locken kanssa tasa-arvosta ja muista filosofisista kysymyksistä. Kaikkien orjien lailla hän on ateisti, sillä kristinusko on vain sorron välikappale: on vaikea luvata taivaassa orjia odottavaan palkintoon, jos siellä ei odota myös rangaistus orjasysteemin ylläpitäjille.

Kielirekistereillä leikkiminen on hauska vitsi, mutta kun Everettin romaanin alkupuoli niin tarkasti toistaa Twainin romaanin tarinaa, lukija pohtii kantaako temppu koko kirjan ajan. Onneksi sen tarkoitus ei olekaan kantaa, sillä kun Huckin ja Jamesin tiet eroavat, kuten Twainin romaanin jälkipuoliskolla, Everettin teos lähtee omille teilleen.

James muun muassa värvätään hätätilanteessa minstrelilaulajien joukkoon, siis valkoisten jotka noettuine kasvoineen leikkivät olevansa mustia, jolloin hän on siis musta joka teeskentelee olevansa valkoinen joka teeskentelee olevansa musta. Tällaista performatiivisen rodullisuuden parodioimista Everett rakastaa.

Everettin romaanissa on myös sisällissota käynnissä eli se sijoittuu parikymmentä vuotta myöhempään aikaan kuin 1840-luvusta kertova Twainin teos. Se kaikki, mikä Huckille ja Tom Sawyerille on vain seikkailua, on Jamesille sotaa: orjana hän on koko ajan hengenvaarassa ja valkoisten armoilla, etenkin karanneena orjana, mutta jo sitä ennenkin. Romaanin edetessä Jamesista kasvaa suorastaan vanhatestamentillinen kostaja, joka ei enää muistuta yhtään Twainin romaanin leppoisaa ja lempeää Jimiä.

Osoitin aseeni miestä kohti. ”Minä olen kuoleman enkeli, joka tullut yön turvin jakamaan makeata oikeutta”, sanoin. ”Minä olen merkki. Minä olen teidän tulevaisuutenne. Minä olen James.” Vedin pistoolini iskurin taakse.

James siis kuplii raivoa, joka on usein läsnä Everettin romaaneissa vakaana pohjavirtana kaiken absurdin huumorin ja formaalisesti moitteettoman kerronnan alla. Romaani sekä kuulustelee Twainia että kietoo käden tämän olalle, sillä olihan kirjailijalegenda ennen kaikkea humanisti ja orjuutta vastaan.

Tästä kielii myös Everettille hyvin epätyypillinen virke kiitosten lopussa: ”Taivaaseen ilmaston takia, Helvettiin jotta vihdoin pääsisin lounastamaan Mark Twainin kanssa.”

Keväisessä The Guardianin artikkelissa Everett oli asiallisemmalla tuulella kuin The New Yorkerin jututettavana. Ehkä osasyy tähän oli se, että haastattelu sattumalta tehtiin samana päivänä, jonka iltana American Fiction voitti Oscarin parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Hollywood-loisto ei tosin tietenkään Everettia hetkauta, hän vertaa Oscar-gaalaa vierailuun ystävän puutarhavajassa: ”Tuo on hieno ruohonleikkuri, mutta ei minun tarvitse koskaan nähdä sitä uudelleen”.

Haastattelussa Everett kiintoisasti sanoo, että Mark Twainille Huckleberry Finn oli sekä seikkailuja rakastava poika että koko nuoren maan vertauskuva. ”[Huckleberry Finnillä] on moraalinen ongelma: [James] on jonkun omaisuutta, ja minä rikon lakia auttamalla häntä karkuretkillään, mutta hän on minun ystäväni ja ihminen, eikä hänen kuuluisi olla orja. Sen amerikkalaisempaa tilannetta ei olekaan.”

Molemmissa The Guardianin haastatteluissaan Everett ilmaisee suurimman tavoitteensa kirjailijana. Hän haluaa kirjoittaa romaanin, jota kaikki inhoavat. Vain koska hänestä se olisi mielenkiintoista. Mikään ei ole hänestä niin ikävystyttävää kuin käännytetyille saarnaaminen. Valitettavasti sellaista romaaania ei taida kuitenkaan olla näköpiirissä. 

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 5/2024. Parnasson voit tilata täältä.

Oikaisu: Juttua korjattu 30.12.2024 klo 10.35. Kamel Daoudin (ei ”Doudin”) alkujaan vuonna 2013 (ei vuonna 2015) ilmestynyt esikoisromaani Mersault, contre-enquête on ilmestynyt suomeksi vuonna 2022 Leena Rantasen suomentamana ja Aviadorin kustantamana nimellä Tapaus Mersault.