Kristian Smeds: "En ole vastuussa isieni teoista"
”En tee poliittista teatteria. Yritän vain tulkita tavallisten ihmisten tuntoja.” Ohjaaja Kristian Smeds ensimmäisessä haastattelussa sitten kohutun Tuntemattoman.
Teksti Riitta Kylänpää Kuva Kaisa Rautaheimo
Missä? Tallinnan edustalla Naissaaressa.
Missä? Kristian Smedsin pään sisässä.
Missä!? Ei, vastaus oli järjetön, anteeksi. Ei siitä saa selvää, Smedsistä, sen persoonasta, vaikka sen ajatukset ovat kirkkaat.
On jo myöhä, koillisesta työntävä tuuli on vielä rauhallinen. Smeds polttaa savukkeen viimeiseen henkoseen, rutistaa filtterin lenkkikenkänsä pohjaan ja kerää tumpit pöydälle riviin.
Koko talven puheenaiheena ollut ohjaaja on tähän asti kieltäytynyt haastatteluista. Nyt hänellä on siihen vihdoin aikaa. Näytelmän harjoitusten jälkeen.
Smeds on lämmittämässä kahdeksan vuoden takaista näytelmäänsä Jumala on kauneus Viron Naissaaressa. Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin perustuvassa näytelmässä on vain yksi henkilö, taiteilija Vilho Lampi, jota esittää viisi näyttelijää.
Lampi oli tinkimätön taiteilija, vahva samastuja. Hänen taiteilijuuttaan ei ymmärretty, moukat eivät ymmärtäneet, häntä pidettiin hulluna, hän tuli hulluksi, lopulta hän tappoi itsensä.
Smeds kirjoitti aikoinaan Jumala on kauneus -näytelmän, koska halusi selvittää itselleen, missä oli menossa taiteilijana. Lammen totaalinen suhde työhön vastasi myös hänen käsitystään taiteilijuudesta. Aiheiden lähestymistapakin on heillä sama: samastumalla, ei älyllistämällä.
Esitys kuvasi myös Takomoa, Smedsin omaa teatteria, jolla riitti vastoinkäymisiä ja jonka hän jätti esityksen jälkeen vuonna 2001. Siirtyäkseen johtamaan Kajaanin kaupunginteatteria.
Nyt?
”Halusin nähdä, miten teatteriesitys muuttuu, kun sen tekee uudelleen samalla porukalla. Onko tullut syvyyttä lisää, ironiaa ainakin. Enää siihen ei liity henkilökohtaisia problematisointeja.”
*
Kaasulla toimiva hyttyspyydys jauhaa äänetöntä kuolemaa ohjaajan selän takana. Tappamista, tappamista, joka päivä sangollinen kuivuneita hyttysenraatoja.
Smedsin Tuntemattoman sotilaan loppukohtaus herätti ämmennystä monissa katsojissa. Kansalliset ikonit lentävät siinä ilmaan, kun laukaukset rei’ittävät niin Tarja Halosen kuin Ransu-koirankin kuvia suojaavan pleksin.
”Jaa-a”, Smeds sanoo niin kuin paluu Tuntemattomaan sotilaaseen olisi muka yllättänyt hänet. Huumorintajua häneltä ei ainakaan puutu.
Mutta hänen lynkkaajansa olivat tosissaan, näkivät hänessä ties minkä perkeleen, 1970-lukulaisen stalinistin, vaikka eivät kaikki olleet edes nähneet esitystä. Kriitikot ylistivät. Yleisö kihisee pitkästä aikaa uteliaisuudesta esitykseen tullessaan.
Smeds sytyttää sinisen Kentin.
Johtaja Maria-Liisa Nevala oli kosiskellut häntä Kansallisteatteriin jo vuosia, mutta Smeds ei ollut keksinyt mitä ohjaisi. Asia selvisi hänelle vasta pari vuotta sitten liettualaisten teatterigaalassa Vilnassa. Hän ohjaisi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Samassa ensimmäinen näyttämökuva ilmestyi hänelle näyn kaltaisena kuvana.
Sotilaat ampuvat Muumimamman.
Tuli muitakin kuvia, mutta ”Muumimamman ampuminen avaa minun näkökulmani teokseen, ja sen varassa lähdin työstämään esitystä.”
Esityksestä tuli riehakas, viihdyttävä, syvältä riipaiseva, pysäyttävä, monien mielestä jopa järkyttävä. Lavalla on joukko suomalaisia miehiä, joiden itsetunto on viilattu hyväksi. He ovat vapaita neurooseista, eivät pienennä itseään, vaan näyttävät mitä heistä lähtee.
Katsoja tuntee esityksen myös ruumiissaan.
Smeds on tyytyväinen. Hän on nähnyt esityksen ehkä 35 kertaa, ja se vastaa hänen teatterikäsitystään. Tuntematon sotilas esittelee nykyteatterin keinovalikon, puhuttelee katsojaa niin älyn, emootioiden ja ruumiillisuudenkin kautta ja uskoo mielikuvitukseen, eikä se ole valtavirtaa Suomessa. Esityksen estetiikka on oikeasti teatteria.
Mutta näytelmän loppu jää avoimeksi. Siitä voi tehdä monenlaisia tulkintoja.
Mutta Smedskö muka alkaisi selittää näytelmäänsä.
”Jokainen katsoo esitystä omasta kokemus- ja arvomaailmastaan käsin, ja hyvinkin yksinkertaiset kohtaukset näyttäytyvät ihmisille erilaisina. Sitä vapautta minä en halua heiltä viedä alkamalla selittää näytelmääni.”
Ensi-iltaa seuranneesta ”mekkalasta” Smedsillä on sen sijaan sanottavaa. Hänen mukaansa se osoitti, että monien katsojien käsitykset teatterista ovat peräisin 1970-luvulta. Häntä arvostelleen valtiosihteeri Risto Volasenkin.
”Kävikö niin, että iso osa teatterissa käynyttä porvaristoa hylkäsi teatterin 1970-luvulla, koska heitä loukattiin siellä? Vasemmistolaiset teatterintekijät käyttivät sellaista kielioppia ja keinoja, joita voi pitää vähintään epäilyttävinä tai kohtuuttomana, jopa henkisesti väkivaltaisena, kuten Volanen viittaa, jolloin porvaristo sulki teatterin ovet. Samalla heidän teatterikäsityksensä jäi sinne.”
Mutta. ”Eivät tämän päivän teatterintekijät ajattele ja toimi samalla tavalla kuin 1970-luvulla, jolloin politiikka ja teatteri ja taide laajemminkin olivat naimisissa keskenään”, Smeds vastaa arvostelijoilleen.
Sen haavan purkaminen on iso yhteiskunnallinen kysymys, mutta ”sitä ei minun sukupolveni voi tehdä, koska ne eivät ole meidän kokemuksiamme, me olimme silloin lapsia.”
”En suostu ottamaan miehenä isieni tekoja kontolleni, minä elän tätä päivää.”
Lue lisää SK:sta 30/2008 (ilm. 25.7.2008).
Tuttu ja tuntematon (SK netti 29.11.2007)
Kolme SK:n toimittajaa näki Smedsin Tuntemattoman ensi-illassa.
Pääjohtaja Nevala: ”Esitys ei kaipaa tällaista loiskiehuntaa” (SK netti 29.11.2007)