Köyhien äiti
Äiti Teresan kuolema 5. syyskuuta 1997 oli yksi niistä uutisista, jotka jäivät prinsessa Dianan traagisen kuoleman synnyttämän mediakohun jalkoihin. Päätoimittaja Tapani Ruokanen piirsi hyväntekijän muotokuvaa SK:ssa 37/1997.
Teksti Tapani Ruokanen
(SK 37/1997)
Äiti Teresan sanoma oli yksinkertainen: niin kauan kuin maailmassa on vähänkin rakkautta ja myötätuntoa, ei voida koskaan tulla toivottomiksi. Hänen oma elämäntyönsä osoitti sanat todeksi.
Uutinen Äiti Teresan kuolemasta Kalkutassa ei ollut yllättävä. Tämä pieni katolinen nunna, rauhannobelisti ja köyhien puolestapuhuja oli saanut sydämentahdistimen jo joitakin vuosia sitten. Ikääkin oli 87 vuotta. Maailma suree kuitenkin hänen poismenoaan. Intian valtio suo tulevana viikonloppuna äiti Teresalle valtiolliset hautajaiset. Miksi?
Voiko yhden ihmisen toiminnalla köyhien hyväksi olla suurtakaan merkitystä maailman suunnattomien ongelmien keskellä? Kuinka köyhyyteen ja naimattomuuteen sitoutunut pieni albanialaisnainen Agnes Gonxha Bojaxhiu saattoi nousta Mahatma Gandhin, Martin Luther Kingin ja Nelson Mandelan kaltaisten ihmiskunnan suurten vaikuttajien joukkoon.
Ehkäpä vastaus on yksinkertainen: äiti Teresan sanat ja teot olivat sopusoinnussa.
Kohtaaminen Kalkutassa
Tapasin Äiti Teresan ensimmäistä kertaa lähes täsmälleen 20 vuotta sitten syksyllä 1977 Kalkutassa. Tuolloin hän oli vielä Suomessa melko tuntematon, mutta slummien tuttu. Rakkauden lähettiläiden sisarkuntaan kuului eri puolilla maailmaa 1 400 nunnaa, vastaavassa veljeskunnassa oli 200 munkkia. Tänään työssä on jo mukana yli 4 500 köyhien palvelemiseen omistautunutta.
Tapasimme Kalkutassa uudelleen vuonna 1980, mukana oli myös valokuvaaja Hannu Lindroos, joka otti tässä lehdessä julkaistavat kuvat tuolloin. Äiti Teresa oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon edellisenä syksynä. Hänestä oli tullut maailmanjulkkis. Palkintorahoilla rakennettiin sairaalaa New Delhin lähelle. Työ oli laajentunut räjähdysmäisesti. Äiti Teresa kertoi kuinka sadat yltäkylläisyyteen syntyneet nuoret ihmiset hylkäsivät varmalta näyttäneen elämänuransa ja vaihtoivat vaatetuksensa yksinkertaiseen, sinisten nauhojen koristamaan puuvillasariin.
Äiti Teresan ensimmäinen haastattelu syksyllä 1977 oli lehtimiesurani vaikuttavin – enkä usko, että mitään vastaavaa enää voi tapahtua. Nuoren toimittajan mieli oli avoin ja ihanteellinen. Olin ensi kertaa kehitysmaissa, köyhien kerjäläisten näkeminen oli kulttuurishokki. Kurjuus näytti suunnattomalta, toivottomalta. Ehkäpä siksi äiti Teresan sanoma meni läpi.
Persoonan vaikutus oli lähtemätön
Ensimmäinen kontakti äiti Teresaan oli hämmentävä. Olin yrittänyt saada häneen yhteyttä sähkeitse. Saavuin Kalkuttaan ja soitin hotellista Rakkauden lähettiläiden toimistoon ja kyselin kautta rantain tapaamismahdollisuutta. Matala ääni sanoi puhelimeen: ”Minä olen äiti Teresa.” Hän suostui tapaamiseen, vaikka joutui tinkimään sen takia päivittäistä rukoushetkeään. Suuri ja kolkko talo Lower Circular Road 54:ssä oli täynnä vilskettä.
Äiti Teresa astui pieneen vastaanottohuoneeseen, jonka katossa tuuletin vatkasi nihkeää ilmaa. Ensimmäinen havainto: kylläpä hän on pieni ja vanha. Kalkutan ilmasto oli tehnyt vaikutuksensa, mutta eipä hän seuraavien kahden vuosikymmenen aikana sitten enää näyttänyt vanhentuvankaan. Toinen havainto oli säteilevä hymy, huumori, uskomaton karisma. Kirjoitin myöhemmin matkalta kirjan, jossa kuvasin ensi tapaamista näin:
”Hänen kuvailemisensa on ylivoimaisen vaikeaa: miten voit kuvata lämmön ja rakkauden, ystävällisyyden ja ymmärtämyksen? Äiti Teresa, meidän aikamme Jumalan pieni köyhä, jonka hauraassa olemuksessa välittyy hänen ulkopuoleltaan tuleva, kaikki rajat ylittävä Voima.”
Persoonallisuus oli tehnyt nuoreen toimittajaan lähtemättömän vaikutuksen. Samoin tekivät sanat, joita hän antoi vastaukseksi haastattelun kysymyksiin.
Pahin tauti on rakkauden puute
Ensimmäinen kysymykseni tuli kadun kerjäläisten aiheuttaman järkytyksen keskeltä: eikö yhden nunnan näky maailman kärsimysten voittamiseksi ole riittämätön. Äiti vastasi:
”Niin kauan kuin maailmassa on vähänkin rakkautta ja myötätuntoa, ei voida koskaan tulla toivottomiksi, koska myös nämä ihmiset – aivan kuten teidät ja minutkin – on luotu suuria asioita varten. Me juuri olemme syyllisiä siihen, että toiset elävät tällaisessa köyhyydessä. Me olemme johtaneet heidät tähän. Me teemme vääryyttä ihmisille, koska emme tunne heitä. Emme tiedä, että he ovat suuria, rakastettavia ihmisiä. Suurin epäoikeudenmukaisuus köyhiä kohtaan on, että unohdamme tämän.”
Äiti Teresa korosti, että ihmiset luovat kärsimystä ja siksi myös ihmiset voivat sitä poistaa. 1970-luvun hengen mukaan tuolloin puhuttiin paljon siitä, etteivät köyhät tarvitse armeliaisuutta vaan oikeutta. Tähän äiti Teresa sanoi:
”Oikeus on tarpeen ja nimenomaan köyhät tarvitsevat oikeutta. Meidän on osoitettava myötätuntoa ruokkimalla ja vaatettamalla heitä. Meidän velvollisuutemme on auttaa. Kun olemme nostaneet heidät jaloilleen, he voivat kulkea itse eteenpäin.”
Kärsimystä on myös siellä, missä ulkonaisesti vallitsee hyvinvointi ja näkyvä puute on poistettu. Mitä on tehtävä näissä maissa, esimerkiksi Suomessa, kysyin.
”Ehkä täällä Kalkutassa näemme paljon ulkonaista kärsimystä, fyysistä köyhyyttä, mutta sellaisissa paikoissa kuten Eurooppa ja Amerikka, missä sisaremme työskentelevät, on suurta ja erittäin syvää köyhyyttä ja yksinäisyyttä. Täällä me näemme nälkäiset, alastomat ja kodittomat, mutta teidän maanosassanne näemme syvää hengellistä nälkää, henkistä alastomuutta, kodittomuutta, jota ei voida millään aineellisilla eduilla tai tavaroilla voittaa. Siksi me tarvitsemme entistä syvempää rukouselämää ja uhrautumista myös näissä maissa, tarvitsemme sellaista elämää, joka on kasvanut kiinni Jumalaan, täyteen yhteyteen.”
”Pahin tauti maailmassa ei ole lepra tai tuberkuloosi vaan ihmisen tunne siitä, että hän on ei-toivottu, ilman rakkautta, ilman huolenpitoa. Hänellä ei ole ketään, jota voisi rakastaa, eikä kukaan rakasta häntä. Tämä on pahin tauti maailmassa ja tätä me levitämme koko ajan. Maailma tarvitsee ymmärtävää rakkautta. Meidän on elettävä lähempänä Jumalaa, jotta muuttuisimme ja tämä rakkaus alkaisi vaikuttaa.”
Kärsimyksen mystinen voima
Äiti Teresan ajatuksissa ihmiskunta yhdistyi yhdeksi: ulkonaisista olosuhteista riippumatta ihmisyksilöitä yhdistää elämän syvä traagisuus. Vastaus kärsimyksen ongelmaan on salainen rukouselämä – ja reipas ulkonainen työskentely köyhien ja kärsivien hyväksi. Nämä kaksi kuuluivat äiti Teresan toiminnassa yhteen, toista ei ole ilman toista:
”Usko on toimivaa rakkautta, toimiva rakkaus on ihmisten palvelemista. Usko on Jumalan lahja. Sellainen kärsimys, joka syntyy rakkaudesta, on oikein. Sellainen suru ja tuska on Kristuksen suudelma. Se merkitsee sitä, että elämme niin lähellä häntä, että hän voi suudella meitä. Jos yhdistämme oman kärsimyksemme Kristuksen kärsimyksiin ja tämä tapahtuu, koska rakastamme, silloin kärsimyksestä tulee Jumalan lahja. Usein oma ylpeytemme ja itseriittoisuutemme saa meidän kauhistumaan kärsimystä. Mutta meidän on opittava hyväksymään ja ottamaan vastaan tällainen kärsimys – muuten siitä tulee meille piinaavaa kidutusta.”
Kysyin äiti Teresalta, epäröikö hän koskaan työssään, joutuuko hän toivottomuuden valtaan ja ajattele, ettei tämä kannata.
”Minun ei tarvitse koskaan epäröidä, sillä Jeesus on sanonut aivan selkeästi: minä olin nälkäinen, alaston, koditon – te teitte tämän minulle. Uskon, että hän on kanssamme 24 tuntia vuorokaudessa. Kohtaamme hänet jumalanpalveluksessa – ja köyhissä ihmisissä. Ei ole syytä epäröidä tai olla peloissaan. Olemme hänen kanssaan elämme häntä varten ja kuljemme hänen luokseen.”
Aiheesta lisää
Äiti Teresa (Wikipedia)