Kohtaan taulun kuin henkilön

abstrakti taide
Teksti
Karri Kokko
juhana blomstedt

Abstraktia taidetta ei ole olemassa, väittää alan mestari Juhana Blomstedt. Hän on nyt esillä kolmella näyttämöllä.

Teksti Hannele Jäämeri
Kuva Petri Kaipiainen
(SK 41/2007)

Juhana Blomstedt merkitsee Suomen taiteessa kokoa ja näköä. Suvereenia taitoa, kansainvälisyyttä, arvostusta, syvällistä ajattelua, sivistystä, eleganssia ja laatua. Kaikkea melkein liikaa.

Takana on hieno, varhain alkanut ura ja sitoutuminen. Vuonna 1964 nuori maalari vetäytyi vuodeksi Baleaareille miettimään ennen kuin otti ristinsä. Taiteilijuuden. ”Kuin potkaisisi veneen rannasta ilman airoja. Siinä olet itsesi varassa”, hän kuvaa.

Ratkaisu kantoi.

Hän suuntasi pian Pariisiin, missä asui ja työskenteli viisitoista vuotta. Hän piti näyttelyitä myös Suomessa ja menestyi molemmissa maissa. Hän palasi asumaan Suomeen. Työskentely jatkuu.

Ihminen

Kaiken tämän jälkeen on inhimillisesti lohduttavaa, että Blomstedtin työ alkaa yhä änkytyksestä.

”Ei ole muuta kuin avuton merkki kankaalla. Se on kuin lapsen ensimmäinen yritys sanoa sana. Sitten kangas alkaa vaatia, että kun olet tehnyt minulle tämän, sinun täytyy seuraavaksi tehdä näin. Hiljalleen se alkaa hahmottua, minun osuuteni kasvaa ja monen vaiheen jälkeen päättyy.”

Kirjailijat kuvaavat, miten romaanihenkilöt lähtevät elämään omaa elämäänsä. Niin käy myös kuvan muodoille ja väreille. Taiteilija paimentaa ja ohjailee laumaansa, kurittaakin. Kunnes huomaa olevansa siellä missä haluaa.

Kyseessä on vuoropuhelu.

”Suhtaudun tauluun kuin toiseen henkilöön, jonka kanssa keskustelen.” Dialogi jatkuu, kunnes kummallakaan ei ole sanottavaa toisilleen. ”Silloin taulu on valmis.”

Usein keskustelu on laajempaa, sillä Blomstedtilla on ateljeessa kesken monta työtä yhtä aikaa.

”Ne puskevat toisiaan eteenpäin, käyvät myös keskenään dialogia. Vaihdan niiden paikkoja huoneessa ja niiden rooli draamassa muuttuu.”

Osapuolet ovat prosessissa siis fyysisesti mukana. Kankaan koko vaikuttaa. ”Olen huomannut, miten pientä teosta tehdessä ikään kuin ajattelee sormillaan. Isompaa tehdessä kyynärvarrella, sitten koko kädellä. Jos kankaan koko ylittää omat mitat tapa ajatella muuttuu tanssimiseksi.”

Suorin fyysinen suhde syntyy oman ruumiin kokoiseen vastapeluriin. Tehdessään Symposion-sarjaa Blomstedt teki harkiten itsensä kokoiset kankaat, jakoi ne säännöllisiin neliöihin ja pani niihin värikentät neutraalisti vuoropuheluun. Dynamiikka syntyy siitä, kun värit alkavat ”töniä toisiaan”. Itse hän kokee nämäkin teokset kuin henkilöinä.

Taiteilija väittääkin, että täysin abstraktia taidetta ei ole olemassa. ”Teeskenteli kuva olevansa miten abstrakti tahansa, ihmisellä on taipumus nähdä kaikessa ’jotain’. Se on yksinkertaisesti ihmisen näkemisen mekanismi.”

Siksi ei ole väärää nähdä Blomstedt kaarissa ja palloissa ja kentissä olentoja tai maisema. Hän itsekin katsoo niitä sillä silmällä, lähinnä jälkikäteen. Joskus huomaa jo tehdessä jonkun tulkinnan mahdollisuuden, eikä yritä torjua sitä.

”Olen huomannut, että viime aikoina maalauksissa on toistuvasti kasvoja”, hän sanoo. Vanhemmissa sarjoissa voi nähdä henkilöitä, torsoja, raajoja. Ja sitä ennen ihmisen eleitä, ja liikkeitä, heittoja ja työntöjä.


Aiheesta lisää
Juhana Blomstedt (Wikipedia)
Juhana Blonstedt (Galleria Anhava)
Suomen Kuvataitelijat (Verkkomatrikkeli)
Taidemuseo Tennispalatsi