Kirjeenvaihtaja säilyttää kriittisyytensä

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 2/2025. 

Räväkkä kirjan nimi vetää hyvin yhteen kirjeenvaihtaja ja journalisti Tapio Nurmisen kokemukset pitkäaikaisesta asemamaastaan Saksasta. Nurminen on asunut Saksassa yhtäjaksoisesti kolmekymmentä vuotta ja toiminut sinä aikana MTV3:n, Kauppalehden ja nyt viimeksi Maaseudun Tulevaisuuden kirjeenvaihtajana. Moniin uutistapahtumiin ja matkoille eri puolilla Saksaa ja Eurooppaa vienyt ura kulkee kiinnostavasti kirjan mukana. Nurmisella on ollut vaimonsa kanssa omistamansa yrityksen kautta myös koko ajan vahva kosketuspinta Suomeen. Ehkäpä siksi hän ei sorru idealisoimaan ja ylistämään maata, jossa on toiminut kirjeenvaihtajana, kuten monelle kirjeenvaihtajalle tuppaa käymään. Kuva on paikoin hyvinkin kriittinen, mutta sille Nurminen on löytänyt vankat perusteet.

Hän on työssään ja vapaa-ajallaan tutustunut suureen joukkoon niin sanottuja tavallisia saksalaisia ja ystävystynyt monien kanssa. Näin ollen kosketuspinta ei rajoitu vain poliitikkoihin tai talouselämän vaikuttajiin, jotka helposti voivat olla uutiskirjeenvaihtajien ensisijaisia kiinnostuksen kohteita.

Kirja keskittyy neljään isoon teemaan: 1. natsi-Saksan karmeaan perintöön ja sen seurauksiin, 2. Saksan jakautumiseen kahteen valtioon ja myöhemmin yhdistymisen tuomiin haasteisiin ja ongelmiin, 3. saksalaiseen konservatismiin ja muutosvastarintaan, joka manifestoituu perustuslakiin kirjattuna velkakattona sekä talousongelmiin ja 4. kyvyttömyyteen ottaa kokoistaan roolia maailmanpolitiikassa.

Kaikki ovat asioita, joiden vuoksi Saksa ei ole pystynyt ottamaan kunnolla sitä roolia, joka sille eurooppalaisena suurvaltana sopisi ja kuuluisikin. Nurminen on tehnyt kolmessakymmenessä vuodessa näistä asioista satoja uutisjuttuja ja kolumneja, mutta kun niiden tuoma tieto, kokemus ja kypsyttely laitetaan yksin kansiin, syntyy kokonaisuus, eräänlainen jatkuva juoni, joka antaa asioille kunnon raamit ja tekee niiden merkityksen paremmin ymmärrettäväksi.

Nurminen kirjoittaa kiinnostavasti myös suomalaisyritysten pyrkimyksistä päästä Saksan markkinoille – ja etenkin siitä, miten saksalaisyritysten ostamishankkeissa on suomalaisille käynyt. Hän on hyvin kriittinen suomalaisia yritysjohtajia kohtaan. Nämä eivät ole hänen mukaansa tehneet riittävästi kotitöitä sen ymmärtämiseksi, millaisessa ympäristössä yritykset Saksassa toimivat. Saksassa ammattiyhdistysliikkeen rooli on suuri. Työntekijöillä on merkittävä lain tuoma edustus yritysten hallinnossa ja heitä kuullaan oikeasti. Kun ostettuihin yrityksiin on menty suomalaisella patruunamentaliteetilla (kirjoittajan näkemys) eikä ole haluttu kuunnella eikä ymmärtää paikallisia käytäntöjä, on syntynyt vahinkoja ja suomalaisille suurta mainehaittaa. Esimerkkeinä Nurminen nostaa esiin muun muassa Nokian ja Fortumin toiminnan. Maineen lisäksi on mennyt myös rutkasti rahaa hukkaan.

Yksi pitkä kaari kirjassa on saksalainen pasifismi. Se on toisen maailmansodan raunioista ymmärrettävästi noussut piirre, joka Nurmisen mukaan on viime aikoinakin näkynyt esimerkiksi liittokansleri Olaf Scholzin hallituksen politiikassa. Ukrainan suhteen on oltu empaattisista puheista huolimatta varovaisia: taloudellisesti on avustettu, mutta aseistuksen kanssa on oltu varovaisia eikä Venäjää ole haluttu ärsyttää liikaa. Israelin toimista ei uskalleta esittää oikein mitään arvostelua.

Suhteita Venäjään määritti pitkään talouspolitiikka, jossa tartuttiin halpaan venäläiseen energiaan kohtalokkain seurauksin. Toinen talouden tukijalka oli Kiina, missä alihankkijat tekivät saksalaisille yrityksille halvalla komponentteja ja jonne myytiin paljon kalliita saksalaisia autoja. Talous kukoisti Saksassa pitkään, muttei enää. Kasvu on ollut viime vuodet niukkaa tai jopa olematonta ja maariski on toteutunut molempien isojen kumppanimaiden kohdalla. Kiina on jopa lyömässä saksalaiset kanveesiin näiden omassa leipälajissa, autojen valmistuksessa. Konservatiiviset saksalaiset rakensivat liian pitkään bensiini- ja dieselmottorien varaan. Autoista on nyt vaikea löytää yhteistä säveltä eurooppalaisten liittolaisten kanssa. Ranska ja Italia kannattavat kunnon tuontitulleja kiinalaisille sähköautoille kun taas Saksa vastustaa tätä, ettei Kiina tekisi vastaavaa Bemareille, Mersuille ja Audeille.

Nurminen kirjoittaa paljon entisestä DDR:stä ja ihmettelee, miksi siellä sekä äärioikeisto että -vasemmisto vahvistuvat nopeasti. Eivätkö itäisen Saksan asukkaat ole saaneet tarpeeksi kahdesta edellisestä diktatuurista? Syy on hänestä siinä, että yhdistyminen tapahtui liiaksi lännen ehdoilla. Kaikki DDR:n perintö oli kelvotonta ja lännen suhtautuminen siihen oli lähes kolonialistinen. Voitettua ei saa lyödä maahan henkisesti, kuten The Bandin hienossa laulussa The Night They Drove Old Dixie Down sanotaan. Tähän tunteeseen ääriryhmien propaganda on iskenyt taitavasti. Kiinnostavaa on sekin, että äärioikeiston ideologit ovat tulleet vanhan liittotasavallan puolelta. Idän ostalgialle, DDR:n romanttiselle muistelulle, Nurminen ei kuitenkaan lämpene ollenkaan. Siitä kirjoittaneet saavat satikutia, mutta hyvin perustein.

Kirjoittaja löytää Saksasta sentään hyvääkin. Erinomainen ja monipuolinen ruokakulttuuri saa paljon tilaa, samoin palvelukulttuuri ja perinteiden arvostus, joka näkyy muun muassa siinä miten perheyritykset kiinnittyvät samalle paikkakunnille sukupolvesta toiseen. Yritteliäisyyden henki on vahva. Eikä pidä tietenkään unohtaa olutta ja viiniä, nautiskelua.

Kirjaa voi suositella kaikille Saksasta ja lähihistoriasta kiinnostuneille. Saksa on monille suomalaisille läheinen maa. Maillamme on paljon yhteistä historiaa, olimmehan vähällä saada saksalaisen kuninkaankin. Jos jotain korjattavaa etsii, niin kirjan viimeistelyssä on tainnut tulla hieman kiire. Yksi editointikierros olisi vielä parantanut lopputulosta. 

Ari Ylä-Anttila on valtiotieteiden maisteri ja journalisti.

Tapio Nurminen: Saksa – ei ihan paska maa. Readme 2024, 559 sivua.