Kirjavuosi: Loistavia esikoisia, keskentekoista konkareilta
Tietokirjoissa jylläävät sota ja self help, käännöskirjoissa on vanhoja helmiä.
Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Sirkku Peltola, professori Liisa Tiittula ja tutkija Mikko Majander arvioivat kirjavuoden 2014 satoa. Lue myös SK:n kriitikoiden valinnat vuoden 2014 kirjoiksi.
Sydänverta ja leipiintymistä
Esikoisteosten poikkeuksellisen korkea taso yllätti Finlandia-palkinnon raadin jopa niin, että se asetti ehdolle ”kiintiöesikoisen” sijasta peräti kaksi esikoiskirjaa, Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY) ja Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus).
”Ne on kirjoitettu sydänverellä, mutta niistä näkee, että ne ovat syntyneet pitkäjänteisen ja määrätietoisen ponnistelun tuloksena”, toteaa raadin puheenjohtaja, näytelmäkirjailija ja ohjaaja Sirkku Peltola.
”Molemmat teokset avaavat myös kuvaamansa ajan yhteiskunnallista todellisuutta, ja kuten hyvän kirjan kuuluu, ne tavoittelevat totuudellisuutta ja rehellisyyttä. Ihmettelisin, jos tekijöiltä ei tulisi jatkoa.”
Sen sijaan Peltola aisti leipääntymisen makua monen kokeneen kirjailijan teoksessa.
”Lukiessa tuli usein tuntu, että kirjoittaja on kirjoittanut kirjan, koska kirjailijan pitää kirjoittaa joka vuosi kirja. Kirjat ovat kyllä teknisesti hyviä, varman päälle kirjoitettuja, mutta niistä puuttuu esikoisten raikkaus.”
Finlandia-raadin puheenjohtaja valittelee myös sitä, että monet kirjat alkavat vetävästi, niistä paistaa kirjallinen lahjakkuus, mutta niitä ei ole maltettu työstää loppuun asti.
”Kolme neljäsosassa kirjasta saattaa olla kirjoitettu hyvin, mutta sitten tekijän ote lopahtaa. Vai onko syy kustannustoimittajissa”, hän kysyy.
Peltolaa ilahduttaa teosten aiheiden monipuolisuus. Niissä käsitellään mieheksi kasvamista ja identiteetin muodostumista, Suomen henkistä ilmapiiriä ja metsäluontoa.
”Kirjat todistavat, että Suomessa on syvällisiä ajattelijoita. He vain eivät pääse esille television päivänpolttavissa asiantuntijakeskusteluissa.”
Peltola ihmettelee myös sitä, miten lukijat löytävät hyvät kirjat.
”Vain kapeaa kärkeä mainostetaan. Finlandia-ehdokkaista Heidi Jaatisen romaanista Kaksi viatonta päivää (Gummerus) oli arvostelu vain joissakin maakunta- ja paikallislehdissä. Siinä mielessä kilpailulla on myös kulttuuripoliittista merkitystä.”
Uusi ja vanhoja käännöshelmiä
’Vaikka tärkeitä romaaneja jää joka vuosi suomentamatta, käännöskirjallisuuden taso on erinomainen”, toteaa käännöstieteen professori Liisa Tiittula.
Joukossa on helmiä, kuten David Foster Wallacen teos Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (suom. Juhani Lindholm, Siltala) ja sveitsiläisen kirjailijan Alain Claude Sulzerin teos Irti liitoksistaan (suom. Helen Moster, Lurra).
Erityisen innostunut Tiittula on teoksista, jotka avaavat vieraiden kulttuurien arkea. ”Käännöskirjat ovat edelleen ikkunoitamme maailmaan.” Sellaisia ovat intialaistaustaisen Jhumpa Lahirin Tulvaniitty (suom. Sari Karhulahti, Tammi), iranilaistaustaisen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset (suom. Laura Jänisniemi, WSOY), ghanalaistaustaisen Taiye Selasin Ghana ikuisesti (suom. Marianna Kurtto, Otava) ja brasilialaisen Luiz Ruffaton Rutosti hevosia (suom. Jyrki Lappi-Seppälä, Into).
Käännösten lista on komea, mutta ei vertailukelpoinen kotimaisen proosan kanssa.
”Suomennettuihin teoksiin on valikoitunut maailman huippua, kun taas kotimaiset tulevat pieneltä kielialueeltamme. ”
Kiinnostavampaa on tutkia, miten käännöskirjallisuus vaikuttaa kotimaiseen kirjallisuuteen.
”Pentti Saarikosken suomennos 1961 J. D. Salingerin Sieppari ruispellosta toi slangin korkeakirjallisuuteemme.” Nyt Tiittula odottaa maahanmuuttaja-suomen siirtymistä kirjallisuuteen.
Viime vuosina englanninkielisen kirjallisuuden osuus on kasvattanut osuuttaan.
”Ilmiö on kansainvälinen. Myös Afrikan ja Aasian maista tulevat kirjat on suomennettu useimmiten englannin kautta.”
Syynä on ammattikääntäjien puute. Japanilaisen Haruki Murakamin teoksistakin vain viimeisin, Värittömän miehen vaellusvuodet (suom. Raisa Porrasmaa, Tammi) on käännetty suoraan japanista.
Välikielen kautta kääntäminen ei tee oikeutta alkuperäisteoksille.
”Miten esimerkiksi japanilainen kulttuuri voi välittyä anglosaksisen kielen kautta meille. Kielihän muuttaa koko ajattelumaailman. Käännös on aina myös kääntäjän luova tuote.”
Monet maailman merkkiteokset ilmestyvät meillä vuosikymmenten viipeellä. Tämän vuoden huipuista Tiittula poimii Thomas Pynchonin 1973 kirjoittaman Painovoiman sateenkaaren (suom. Juhani Lindholm, Teos), Vladimir Nabokovin 50 vuoden takaisen teoksen Kalvas hehku (suom. Kristiina Drews, Jukka Virtanen, Gummerus) sekä 20 vuoden takaisen Cormac McCarthyn romaanin Kaikki kauniit hevoset (suom. Kaijamari Sivill, WSOY).
Ruotsista ja Norjasta suomennetaan etupäässä dekkareita. Niinpä norjalaisen Dag Solstadin 20 vuoden takaisen romaanin Ujous ja arvokkuus (suom. Tarja Teva, Teos) suomentaminen on Tiittulasta tapaus. Kulttimaineeseen nousseen edesmenneen itävaltalaisen Thomas Bernhardin teoksista peräti kolmen suomennos ilmestyi tänä vuonna.
Vaikka käännöskirjojen määrä on pysytellyt likimain samana kotimaisen proosan kanssa, laahaa niiden myynti jäljessä. ”Käännöskauno on huonosti esillä. Edes Jarl Hellemann -palkintoehdokkaita ei ole juurikaan mainostettu.”
Tiittula on yksi Tammen Keltaisen kirjaston perustajan Jarl Hellemannin nimeä kantavan käännöskirjallisuuspalkintoraadin jäsenistä. Voittajateos paljastetaan toukokuussa. 5 000 euron palkinnon saa voittajakirjan suomentaja.
”Vasta käännökset tekevät kirjallisuudesta maailmankirjallisuutta.”
Kenraaleja ja self helpiä
’Tämän vuoden tietokirjojen joukossa on laadukkaita, aikaa kestäviä kirjoja, mutta jalokivet ja käänteentekevät teokset puuttuvat”, sanoo Kanava-tietokirjapalkintoraadin jäsen, dosentti Mikko Majander.
Tietokirjoissa sota on edelleen suosittu teema, mutta kirjoittamiseen on tullut uusia vivahteita.
”Teemu Keskisarjan käyttöön ottama sosiaalihistoriallinen näkökulma on levinnyt ja elävöittää teoksia.”
Perinteisiä sotahistorioita ilmestyi silti paljon. ”Samat teemat kammataan uudestaan ja uudestaan, ja tuoreen näkökulman löytäminen on vaikeaa. Vieläkö Suomessa riittää kenraaleja, joista pitää kirjoittaa kirja”, Majander ihmettelee.
Sotakirjojen rinnalla ison genren muodostavat self help- ja terapiakirjat.
”Iso muutos entiseen on se, että yhteiskunnallisia ongelmia lähestytään yhä useammin yksilön kautta tyyliin, miten pärjätä työmarkkinoilla, miten edetä uralla. Aiemmin yhteiskunnallisia ongelmia lähestyttiin politiikan ja rakenteiden kautta.”
Majanderin mukaan tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, että yhteiskunnallinen analyysi jää tekemättä ja rakenteelliset ongelmat aletaan nähdä yksilön ongelmina. ”Ongelmat ratkeavat, kun yksilö ’parantaa’ itse itsensä.”
Yhteiskuntatieteissä luokkakäsitteet ovat tehneet tuloaan, ja Majander kaipaa samaa ”raakaa yhteiskunta-analyysiä” tietokirjoihin.
Myös elämäkerrat on perinteisesti vahva laji, ja niidenkin kirjo on iso.
”On heppoisia henkilökuvia, mutta myös hienoja ja hyviä elämäkertoja, joissa iso yhteiskunnallinen kuva avautuu henkilön kautta.”
Majander nostaa esimerkiksi Minna Canthin (Minna Maijala, Otava) ja Matti Kuusen (Tellervo Krogerus, Siltala) tuoreet elämäkerrat.
”Canthin kautta avautuu iso panoraama 1800-luvun Suomeen, jolloin Kuopio ja Jyväskylä olivat Helsingin rinnalla sivistys-Suomen vahvoja paikkoja. Kuusenkaan elämäkerta ei jää suurmiehen kahleisiin, vaan tuo lisätietoa 1930-luvusta ja AKS:sta.”
Majander kehuu myös rock-kulttuurista kertovien kirjojen tason nousua.
”Uutta ovat rock-kulttuurin piiristä tulevat kunnianhimoiset teokset, jotka eivät ole vain fanikirjoja. Esimerkiksi Juicen elämäkerta (Antti Heikkinen, Siltala) kuvaa suomirockin synnyn ja karun tien kunnianhimoisesti.”
Hyvä tietokirja avaa aina mielleyhtymiä muuhun kuin välittömään kohteeseensa. Tähän joukkoon Majander nostaa aidsin Suomeen saapumisesta kertovan Karanteenin (Hanna Nikkanen, Antti Järvi, Siltala).
”Kirja kasvaa yli tarkastelukohteen ja haastaa lukijan syvemmät arvot ja asenteet.”
Vaikka kansainvälisyys ja eurooppalaisuus näkyvät vahvana mediassa, tietokirjallisuudessa pysytellään edelleen kansallisissa aihepiireissä, Majander hämmästelee.
”Kirjat, joissa pohdittaisiin suomalaisten pärjäämistä integroituneessa maailmassa, ovat harvassa.”
Oma lukunsa ovat ”pikkusievät” kirjat, joiden tekijät eivät ole lähteneetkään hakemaan kirjalleen pysyvämpää arvoa.
”Aika moni tietokirja jää köykäiseksi.”
Majander selittää sitä sillä, että kirjojen painamisesta on tullut edullista jokamiehen huvia. Se näkyy myös kirjojen valtavana määränä. Kanava-raati sai tänä vuonna luettavakseen 160 tietokirjaa, viime vuonna satakunta.
”Kirjojen ilmestyminen on jatkuva juna. Kuka ehtisi paneutua niihin, jotka ilmestyivät viime tai toissa vuonna? Kun määrä on valtava, harva teos kestää muiden kuin tutkijoiden käytössä.”
Lue myös SK:n kriitikoiden valinnat vuoden 2014 kirjoiksi.