Kirjastot harrastavat portsaritoimintaa - näitä ei tänne hankita!
Kirjastot ovat aina harrastaneet näkymätöntä portsaritoimintaa. Henkilökunta valitsee aineistoja myös omien mieltymystensä mukaan.
Kuva Marjo Tynkkynen.
Kirjastojen hyllyiltä löytyvät kaikki kelvolliset kirjat ja lehdet, eikä valitsijan maailmankuva vaikuta valintoihin. Mutta onko se totta, tai inhimillisesti edes mahdollista?
Esimerkki: kirjastojen sanottiin aluksi torjuneen Susan Ruususen teosta Pääministerin morsian ”laadullisesti kehnona”. Suuren kysynnän vuoksi sitä lopulta hankittiin.
Kirjastojen kanta Jussi Halla-ahon teokseen Kirjoituksia uppoavasta Lännestä on ollut nuivaa. Sen vastapamflettia, Ville Hytösen Mitä Halla-aho tarkoittaa on ollut runsaastikin esillä. Esimerkiksi Turun alueella ei ole Halla-ahon teosta. Hytösen kirjaa löytyy neljä. Yhteensä näitä kahta teosta on lainattu siellä 54 kertaa.
Kirjastotoimenjohtaja Inkeri Näätsaari perustelee Halla-ahon puuttumista Varsinais-Suomen Vaski-kirjastojen kokoelmista sillä, että teos on omakustanne ja kirjoitukset ovat kirjoittajan verkkosivuilla kaikkien luettavissa.
”Tietooni ei ole tullut, että kirjaa olisi tarvittu erityisesti paperimuodossa.”
Pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyy neljä Halla-ahon teosta, vastapamflettia neljä kertaa enemmän. Halla-ahon kirja on ollut kirjastossa kolme vuotta, Hytösen kaksi. Edellistä on lainattu kaikkiaan 91 kertaa, jälkimmäistä 165 kertaa.
Pääkaupunkiseudulla Halla-ahon lainamäärä on kirjaa kohden 7,3: sitä on lainattu hieman keskimääräistä tietokirjaa paremmin. Hytösen kohdalla kiertoluku lainattavissa olevaan ajanjaksoon suhteutettuna on selvästi pienempi, vain 2,5.
Onko Halla-ahon kirjan kohtelu toisintoa 1970-luvulta, jolloin kirjastot syrjivät kirjoja aatteellisista ja moraalisista syistä, tai pitivät niitä ”myrkkykaapeissa”, joihin kaikki eivät saaneet kurkistaa?
Sitä edelsi suuri puhdistus jatkosodan jälkeen. Tuolloin hyllyt perattiin neuvostovastaisesta Suur-Suomi-uhosta ja natsimielisestä kirjallisuudesta. Roskiin lensi tietysti Hitlerin Taisteluni. Sensuurin kynsiin joutui myös Rymy-Eetu ja teoksia, joita olivat kirjoittaneet sellaisetkin suuruudet kuin V. A. Koskenniemi, Mika Waltari ja Urho Kekkonen.
Sitten kirjaston tie oli kaita vaikkapa Millerille ja Myklelle, jotka olivat pannassa moraalittomuutensa takia. Varovaisen idänpolitiikan takia valitsematta jäivät Lauantaiseuran julkaisema Tamminiemen pesänjakajat ja Solženitsynin Vankileirien saaristo.
Nykyään kirjastojen aineistovalintaan vaikutetaan epäsuoremmin, mitä on vaikea paljastaa. Tikkurilan musiikkikirjaston informaatikon Heikki Poroilan perusteesi on, ettei kirjastolaitos voi ryhtyä suodattimeksi. Sen tehtävä on hankkia myös vastenmielisiä kirjoja.
Poroila on kirjoittanut kirjastojen valinnoista pamflettiteoksen Luurangot portinvartijan kaapissa.
”Jotkut kirjastonhoitajat luovat paineet itse heijastamalla omia tai olettamiaan yhteisön arvoja. Poliittisen korrektiuden aikana he sensuroivat itse itseään varmuuden vuoksi. Se oikeutetaan ’välttämättömänä’ karsimisena.”
Vuosi sitten julkaistut kirjastotyön eettiset periaatteet eivät Poroilan mielestä linjaa selkeästi aineistonvalinnan perusteita eivätkä suojele tarpeeksi sananvapautta.
Periaatteet on laatinut kirjastoalan aatteellisten järjestöjen yhteinen työryhmä. Sen vetäjä, Tampereen kirjastopalvelujohtaja Tuula Haavisto ei näe kirjaston aineistovalintaa sananvapausongelmana.
”Satunnaisia valitsematta jättämisiä tiedetään, mutta ne eivät muuta isoa kuvaa. Kirjastoihin hankitaan kaikki oleellinen, yleensä myös kiistanalainen aineisto.”
Haavisto korostaa aineistovalintojen perustuvan työntekijöiden väliseen keskusteluun.
”Ammattikunta ei luovu neutraalista asenteestaan ja liputa edes julkilausuttujen arvojensa kuten suvaitsevaisuuden ja ympäristöasioiden puolesta. Toimittajat ottavat meihin verrattuna tosi reippaasti kantaa.”
Haaviston mukaan Poroila tavoittelee täydellisyyttä, muut toimivia ohjeita. Poroilan mielestä Haavisto ei muiden kirjastoalan päättäjien tavoin halua sitoutua tiukkaan sananvapauden puolustamiseen.
”Kirjastolaitoksen linja on aina ollut varovainen. Eihän kukaan alan ihminen julkisesti suuremmin puolustanut Hannu Salamaakaan aikoinaan.”
Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja, professori Kai Ekholm ei koe kirjastonhoitajia sananvapauden vallankäyttäjiksi.
”Kirjastojen kokoelmia rajaa lähinnä resurssipula, eikä kukaan tietoisesti suodata aineistoa”, Ekholm sanoo.
Poroila uskoo kirjastonhoitajien vetoavan määrärahojen vähyyteen, kun eivät halua myöntää tietynlaisen aineiston arvopohjaista torjuntaa.
”Siksi valitsijan vallankäyttöä ei alisteta yleisemmin arvioitavaksi.”
Valinnoissa käytetään termiä ”kirjastokelpoinen”. Mutta mikä on kehnoa tai moraalisesti arveluttavaa aineistoa ja kenen mielestä? Tarvotaanko valinnoissa helposti tulkintojen suossa?
Homomyönteinen kirja voi päätyä hyllylle, mutta miten käy opukselle, joka kuvaa homouden syntinä? Länsisuomalaisen kirjaston työntekijä hylkäsi helluntailaisen seksioppaan Kuka keksi seksin.
”On kirjaston velvollisuus tarjota tämäkin näkemys homoista, mutta myös huomioitava mahdollinen tuho nuoren seksuaali-identiteetille. Oli pienempi paha palauttaa kirja kirjavälittäjälle kuin miettiä öisin, onko joku itsensä kanssa tuskaileva teini lukenut sen.”
Samoin hän suhtautuu kiihkouskovaisiin julistuksiin, joissa vakavistakin sairauksista paranee, jos usko vain on tarpeeksi vahva.
”Pieni osa asiakkaista haluaisi niitä lukea. Entäpä jos joku lukija jättäisi lääkkeet ottamatta tilaamani kirjan takia?”
Kirjastojen vaivihkaisesta asennekasvatuksesta kertoo myös nimettömänä pirkanmaalaisen kirjaston työntekijä:
”Jos joku virkailija on innostunut vaikkapa homeopatiasta, siitä kertovaa kirjallisuutta saatetaan tilata runsaastikin. Itse vien palautetun Halla-ahon kirjan hyllyn pimentoon, enkä siis pane esille. Asiakkaat nappaavat helpommin mukaansa ’täkyiksi’ nostettuja näytekirjoja.”
Kai Ekholmista on lähinnä ”järkevää tarveharkintaa”, ettei kaikkia ääriliikkeiden tuotoksia tai jokaista Kim Il-sungin teosta panna hyllyyn. Halla-ahon kirjan vähäinen määrä kirjastoissa heijastaa hänen mielestään sekin ”terveen järjen voittoa”.
Kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja, kirjailija-juristi Jarkko Tontti lisäisi avoimuutta kirjahankintoihin.
”Hankintaperiaatteet voisivat olla esillä kirjastossa ja verkkosivuilla. Ristiriitoja herättävät tapaukset olisi syytä ratkaista kunnan kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa.”
Oikeusvaltiossa sananvapauden ja tiedon saannin rajoittamisesta päättää vain tuomioistuin, kuten vaikkapa määrätessään palveluntarjoajat estämään pääsyn Piratebayn sivulle.
Halla-ahoa ei tuomittu kirjoittelustaan ylipäänsä, vaan blogitekstistä Muutama täky Illmanin Mikalle. Siksi Tontin mukaan niiden hankinnalle kirjastoon ei ole estettä.
Kirjastot ovat torjuneet Halla-ahon kirjaa jo ennen oikeuden päätöstä, väittää Heikki Poroila.
”Se on sananvapauden kannalta puistattavaa.”
Yli puolet yleisistä kirjastoista tilaa aineistonsa kirjastoalan yrityksen BTJ Finlandin valikoimasta. Yrityksen kautta on tilattavissa noin 11 miljoonaa nimikettä. Monen kirjastonhoitajan mukaan BTJ:n katalogeihin kelpuutetaan laajasti suurten kustantajien välittäjälle tarjoamaa materiaalia. BTJ sanoo valitsevansa aineiston ”normaalein laatukriteerein”.
”Olemme jättäneet pois joitakin julkaisuja, koska sisältö on ollut kehnonpuoleista sekä maallikonkin silmin lainvastaista”, kertoo valikoimapäällikkö Mari Saikkonen.
Nyt BTJ:llä on oraalla Ruotsin mallin mukainen profiilipalvelu. Pilottia toteutetaan Hämeenlinnassa. Kirjasto kertoo hankintabudjetin ja määrittelee, minkä tyyppistä aineistoa halutaan. Jos kirjasto haluaa vaikkapa konsolipelejä, se määrittelee konsolialustat, ikärajat, pelityypit ja määrät. BTJ tekee sitten valinnan.
Vaikka kirjavälittäjät ovat nousemassa merkittäviksi vaikuttajiksi kirjastojen kokoelmapolitiikassa, Saikkonen ei näe palvelun siirtävän valintojen eettistä vastuuta pois kirjastolta. Toimistopäällikkö Kristiina Kontiainen Kirjastoseurasta ei hänkään näe tässä uhkakuvaa, ”kun tiedetään, mitä tehdään”.
Kirjastojen verkkosensuuri on aivan oma lukunsa verrattuna aineistovalintoihin liittyvään itsesensuuriin, josta Heikki Poroila puhuu. Seitsemän vuotta sitten kulttuuriministeri Tanja Karpela (kesk) ehdotti esto-ohjelmia kirjastojen nettiselaimiin. Ehdotusta perusteltiin lastensuojelulla. Arvostelu oli kovaa, eikä muisto ehdotuksesta ole haalistunut.
Kai Ekholm ei näe netin suodatuksessa mitään hyvää. Hän ei luota poliitikkoihin syvällisen analyysin tuottajina, sillä ”meitä on johdettu harhaan aikaisemminkin”.
”Kenen luvalla, kenen päätöksellä, kenen ohjelmistoilla suodatettaisiin?” hän kysyy. ”Ohitammeko sensuurin olankohautuksella, kansalaisoikeuksista välittämättä?”
Tuula Haavisto korostaa tiedonsaannin olevan kirjastoille ensisijaista.
”Lapsia suojellaan mediakasvatuksella: suodattimet pitää nettiaikakaudella kasvattaa lapsille päähän.”
Taru Björkmanin teoksessa Suojelua vai suodatusta? (2007) käsitellään netin suodatusta kirjastoissa.
Tuolloin tutkituista 312 kirjastosta 55:llä oli käytössään jokin suodatinohjelma. Osalle kirjastoista suodatus oli yllätys – sen oli toteuttanut moraalipoliisiksi ryhtynyt kunnan tietohallinto tai nettiyhteydet rakentanut tietotekniikkayritys.
Suodatinohjelmat sisältävät estoluokkia eli aiheita, jotka ohjelman laatijan mielestä ovat rivoja, pahoja tai muuten haitallisia. Ohjelman käyttöönottaja ohjeistaa sen ruksaamalla haluamansa luokat.
”Kirjastoissa suodatettiin yhteensä 45 eri sisältökategoriaa”, Björkman kertoo, ja vain yksi niistä oli pornografia.
Kirjastoissa estettiin sivustoja, joilla oli rasismia, uhkapelejä, aseita, vakoilu- ja mainosohjelmia, pelejä, P2P-ohjelmia, vihaa, chat-sivuja, pikaviestiohjelmia, keskusteluryhmiä, virtuaalihuoneita, liikkuvaa kuvaa jne. Yksi kirjasto suodatti uimapukuja ja alusasuja.
”Eräs kirjasto suodatti folklorea”, Björkman muistaa.
Tosin folklore oli tässä suodatinohjelmassa määritelty käsittämään yliluonnollisia ilmiöitä, kuten tulevaisuuden ennustamista, horoskooppeja, fengshuita, UFOja ja ennustamista.
Suodattimen perusongelma on se, että se ei osaa päätellä asiayhteyksiä. Siksi se toimii tahattoman koomisesti.
Suodatus piilotti esitelmän Rietas naisenkuva vai helmi sioille?, jossa referoitiin Havis Amanda -patsaasta vuosisadan alussa käytyä keskustelua. Ilmastonmuutosta käsittelevän teoksen Sex grader arvostelu blokattiin.
Nykyisestä suodatustilanteesta ei ole tietoa, Kristiina Kontiainen kertoo. Hän uskoo, että Björkmanin kirjan herättämä keskustelu sai kirjastot tarkistamaan asian. Kirjastokoneille on nykyään kirjauduttava omalla nimellä. Se hillitsee käytöstä, vaikka kirjastot eivät seuraakaan, missä käyttäjä liikkuu.
Lasten lainaaman aineiston valvontavastuu on vanhemmilla, ei kirjastoilla. Vanhemmat saattavat kuitenkin vaatia kirjastoja toimimaan kieltoja jakavana kasvattajana, Nokian pääkirjaston kirjastovirkailija Maarit Polviander kertoo.
”Eräällä ala-asteen oppilaalla oli pulpettikirjana dekkari. Lapsen äiti soitti kirjan huomattuaan tuohtuneena koululle, ja rehtori otti yhteyttä kirjastoon.”
Polviander ihmettelee, tulisiko kirjaston vahtia, mitä kirjoja mukulat lainaavat.
”Pitäisikö roomalaisia mäiskivistä Asterixeistakin varoittaa? Voimme tietysti vastuullisina aikuisina sanoa, että tämä kirja ei ehkä sovi ikäisellesi. Enempää emme voi tehdä.”
Painostuksen edessä kirjastot ovat hankkineet hyvää omaatuntoa rauhoittelemalla valittavia aikuisia. Nokia Missio -herätysliike sai aikoinaan kirjaston siirtämään varastoon noituutta käsittelevän, ”satanismin tielle nuoria johdattelevan” Noidan käsikirjan. Ja kun kirjaston työntekijät nostivat esille eroottisia runoja ja Juho Juntusen sarjakuvia, asiakkaat antoivat kiitosta, mutta pomotasolla valinnat haukuttiin lyttyyn. Kirjaston maine oli kuulemma pilattu, ja asiakkaat olivat voineet loukkaantua Juntusen huumorista.
Eräässä toisessa kirjastossa taas koko Juha Vuorisen tuotanto hävitettiin, kun oli ensin väännetty kättä kiukkuisten vanhempien ja koulun kanssa.
Elokuvissa on ikärajamerkinnät, kirjoissa ja musiikissa ei. Lasten ja nuorten lainaamat teokset voivat sisältää vanhempia kauhistuttavia yllätyksiä. Mutta ei kai kukaan halua, että myös romaaneissa, aikakauslehdissä ja äänilevyissä olisi K15-merkinnät?
Minkä ikäiset saisivat kuunnella Petri NygårdinKaikki Vitun Hitit -kokoelmaa? Sitä ei kirjastohaun mukaan löydy viidestä Pohjois-Pohjanmaan kunnasta, joissa asuu paljon lestadiolaisia.
Olisiko teillä uusinta Jallua? Turha kysymys. Kirjastoalalla vallitsee sanaton sopimus siitä, ettei kuvallista pornoa löydy edes tiskin alta. Milo Manaran tekemiä ja kaltaisia sarjakuvia toki löytyy, mutta jallumaisiksi niitä ei voi kutsua.
Tampereen kirjastopalvelujohtaja Tuula Haavisto kertoo eroottisen aineiston menevän läpi pornoa paremmin.
”Näitä erotellaan sen perusteella, kuinka paljon toimijoita esineellistetään.”
Haaviston mielestä aineistovalinnassa hyvä testikysymys on, haluaisiko valitsija lapsensa olevan kuvatuissa tilanteissa. Mutta eikö tässä ole jälleen kerran kyseessä yhden ihmisen tulkinta? Ainakin Jarkko Tontin mukaan pornon määritelmä on avoin.
”Miksei kirjastosta voisi lainata Playboyta”, Tontti kysyy.
Heikki Poroilasta on aika omituista, että Suomen suurimman yleisen kirjaston kokoelmiin on kelpuutettu vain yksi pornografiseksi luokiteltava elokuva.
”Sekin on kokoelmassa vain, koska se on määritelty feministiseksi pornoksi. On vaikea välttää ajatusta, että kuvallisen pornon torjunta on yhteydessä feministisiin ideologioihin.”
Poroila toivoo jonkun kirjaston rohkean naisjohtajan puolustavan julkisesti myös reilusti eroottisten sisältöjen kirjastokelpoisuutta.
”Ei ihmistä pidä yrittää suojella häneltä itseltään.”
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 33/2012.