Kyynisyyden tuolle puolen
Kirjallinen sankari oli myös vastenmielinen tyyppi.
Piinatun miesneron hahmo on kirjallisuushistorian vakiokamaa. Sellainen piirtyy myös David Foster Wallacen (1962–2008) elämäkerrasta.
Alkuteos julkaistiin vuonna 2012, jolloin Wallacen oman käden kautta tapahtuneen kuoleman jälkikuhina väreili vielä kirjallisissa piireissä. Hänestä julkaistiin läjäpäin kirjoituskokoelmia, akateemisia tutkimuksia ja lehtiartikkeleita.
Suomessa Wallace on nyt ajankohtainen, koska hänen pääteoksensa Infinite Jest ilmestyy lokakuussa Tero Valkosen käännöksenä nimellä Päättymätön riemu.
Toimittaja D. T. Maxin kirjoittama elämäkerta taustoittaa Päättymättömän riemun syntyvaiheita ja nivoo sitä Wallacen muuhun tuotantoon, joten se sopii mammuttiromaanin alkupalaksi.
Max ei tuntenut Wallacea henkilökohtaisesti, mutta haastatteli elämäkertaa varten kirjailijan perhettä, tuttavia ja kollegoita. Max kuuluu Wallacen tuotannon ihailijoihin, ja tekstissä on paikoin pyhimyselämäkerran hohdetta.
Monien Wallacesta kirjoitettujen juttujen tavoin elämäkerta korostaa Wallacen merkitystä 1960-luvulla syntyneen sukupolven äänenä. Hän osasi sanoittaa sen, millaista on elää paisuvan massaviihteen ja mainonnan maailmassa ironinen asenne ainoana suojakilpenä.
Pääteoksessaan Wallace kartoitti myöhäiskapitalismin yöpuolta addiktioineen ja depressioineen, ”amerikkalaista surua” niin kuin hän itse asian ilmaisi. Elämäkerta ei esitä radikaaleja tulkintoja, vaan jäsentää yleistajuisesti Wallacen kirjailijanuran vaiheita kyynisten postmodernistien seuraajasta ironian tuolle puolelle kurkottavaksi uusvilpittömyyden edushahmoksi.
Max kuvaa Wallacen yksityiselämää raadollisesti. Ihmisenä Wallace oli ylianalyyttinen ja haavoittuvainen, altis masennukselle ja riippuvuuksille. Hän kävi raittiusryhmissä päästäkseen eroon päihteistä ja söi masennuslääkkeitä pitääkseen itsetuhoiset ajatuksensa loitolla.
Sosiaalisen elämän kuviot aiheuttivat Wallacelle jatkuvaa ahdistusta. Kirjakiertueita hän kutsui Sauronin ”suurelle punaiselle silmälle” altistumiseksi. Tavaramerkiksi muodostuneen päähuivin käytön Wallace aloitti peittääkseen ylenmääräisen hikoilunsa.
Pahimmillaan Wallace muistutti Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja -novellikokoelmansa julmia ja väkivaltaisia miehiä. Elämäkerran synkimmät sivut ovat kuin me too -henkisen kirjelmän todistusaineistoa.
Kirjailija käytti mainettaan hankkiakseen seksuaalista nautintoa, jopa alaikäisten kanssa. Myrskyisä romanssi runoilija Mary Karrin kanssa johti siihen, että Wallace aikoi hankkia aseen tappaakseen Karrin aviomiehen. Prozac Nation -teoksestaan tunnetulle Elizabeth Wurtzelille hän raivostui, kun Wurtzel ei suostunut seksiin, vaikka oli kutsunut Wallacen kotiinsa.
Viimeiset vuotensa Wallace eli avioliitossa taiteilija Karen Greenin kanssa. Heidän suhteensa oli sopuisa, ja Wallace voitti monet pienemmät mörkönsä, mutta ei masennustaan.
Ennen kuin työnsi päänsä hirttosilmukkaan, Wallace järjesti keskeneräisen The Pale King -romaaninsa aineistot työpöydälleen. Teos julkaistiin postuumisti Wallacen luottokustannustoimittajan Michael Pietschin kokoon kursimana.
The Pale Kingissä Wallace yritti tavoittaa sellaista, mitä ei ollut aikaisemmissa teoksissaan tavoittanut: arjen harmauden keskeltä kimmeltävää iloa, onnellisuutta. Hän pääsi lähelle, mutta ei perille.
D. T. Max: David Foster Wallace. Suom. Heikki Karjalainen. 398 s. Siltala, 2020.