Ideoiden kirjailija
Leena Krohn satirisoi maailmaa, jossa kaikki on muuttuvinaan, mutta ihminen yhä vain hankaa omakuvaansa ja peilaa itseään muihin.
6
MIN
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2026.
Leena Krohnin Näköisyyden (Teos) teemoista suuri osa kumpuaa kuvataiteiden maailmasta.
Se ei yllätä. Krohn tulee kulttuurisuvusta. Leenan isä Alf teki kirjastonhoitajan ja kriitikon töitä ja päätoimitti Taide-lehteä. Täti Eva Cederström oli taidemaalari, samoin setä Ernst Krohn.
Se ohjasi jo lapsena taiteilijan työhön. Kirjallisuus veti puoleensa, mutta kuvataiteetkin tuntuivat tärkeiltä.
”Ala on aina ollut minulle hyvin läheinen. Meillä oli valtavasti taidekirjoja, joita selasin pienestä pitäen. Kun olin kuuden vanha, Eva teki minusta muotokuvan. Kävelin yksikseni hänen ateljeeseen ja istuin mallina. Elämäni ainoa kesätyö oli siivoojana ja vahtimestarina Ateneumissa.”
”Nuorena kuollut isäni tapasi kuvataiteilijoita jo työnsäkin vuoksi. Väkeä tuli ovista ja ikkunoista. Kuuntelin heidän keskustelujaan.”
Krohnin esikoinen oli lastenkirja Vihreä vallankumous (Tammi, 1970). Sen hän teki yhdessä taidegraafikkosisarensa Inari Krohnin kanssa. Peräti kuusi Krohnin teoksista on Inarin kuvittamia.
Itse Leena on kuvittanut teoksistaan Sfinksin vai robotin (WSOY, 1999) sekä lastenkirjat Luuta (Teos, 2023) ja Sydänystävä (Teos, 2024). Myös hänen kirjojensa ulkoasuun on vuosikymmenten ajan löytynyt kiinnostavia ja jopa innovatiivisia ratkaisuja Marjaana Virran ansiosta.
Esikoiseensa kirjailija ei ole enää järin tyytyväinen (”kuvallisesti hieno mutta…”), mutta se on jäänyt elämään ajankuvana, joka ennakoi vihreän liikkeen ohjelmallista nousua joitain vuosia myöhemmin.
Vihreä vallankumous muistuttaa myös Krohnin kirjojen vahvan yhteiskunnallisesta luonteesta. Tendenssiromaaneihin hän ei ole sortunut, vaan teemat kulkevat jouhevasti kertomusten alla. Rivien väleihinkin on sijoitettu runsaasti ajatuksia.
Näköisyys koostuu Krohnille tyypilliseen tapaan lyhyistä, novellin kaltaisista sisäkertomuksista, jotka punoutuvat yhteen niin, että kokonaisuutta voi aivan hyvin markkinoida romaaninakin. Tekniikka on ollut sama vähintään siitä lähtien, kun Krohn siirtyi kotimaisen kirjallisuuden amanuenssin virasta vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1981.
Krohn hahmottelee kyllä pitkiä kaaria, mutta rajaa, tiivistää ja karsii kerrontaansa. Esseistä ja novelleista jää positiivisessa mielessä vähän nälkäiseksi. Ne ovat ideoiden kirjallisuutta.
”Olen aina rakentanut kirjojani pienistä palasista, jotka ovat itsessään jo kertomuksia. Kirjoittamisen loppuvaiheessa ne muuttuvat korteiksi, joita selailen ja joille etsin paikkaa kokonaisuudessa.”
”Eniten ihailemani prosaistit ovat olleet juuri lyhyen muodon mestareita. Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat (suom. Annamari Sarajas, WSOY, 1949) esimerkiksi teki minuun suuren vaikutuksen nuorena. Toinen taitavasti katkelmallisuuteen nojaava kirja on Charles Baudelairen Pariisin ikävä (suom. Eila ja Väinö Kirstinä, Karisto, 1963). En ole koskaan halunnut kirjoittaa mitään suuria romaaneja vaan pieniä ja ohuita kirjoja.”
Kirjamarkkina lataa suurimmat odotuksensa vähän pidempiin teoksiin, ja kriitikoillakin on usein vaikeuksia päättää, mitä ajatella lajihybrideistä. Oletko kokenut paineita kirjoittaa ”normaalin” kokoisia ja oloisia juttuja?
”Joskus joku WSOY:n kustannustoimittaja sanoi, että seuraavaksi sitten romaani. En kuitenkaan ole tuntenut tuollaiseen mitään paineita enkä usko, että se olisi minuun vaikuttanutkaan.”
Näköisyyden kehystarina kuvaa hiukan heppoista taiteilijaa, Horkkaa, joka saa tilauksia arvonsa tuntevan kollegansa Lysanderin kautta. Horkan pitäisi kyetä tekemään riittävän hyviä muotokuvia ihmisistä, mutta se ei ole helppoa. Hän etsii kauneutta, mutta ei aina löydä hakemallakaan.
Näköisyyden hauskoista hahmoista nousevat esiin esimerkiksi eläinnaamioihin pukeutuvat sisarukset ja alastonkuvaa itsestään mielivä satayksivuotias henkilö. Kirjan yleistunnelma on muutenkin hykerryttävä.
”Olen ollut influensserikulttuurista ja valtavirtaan nostetusta Onlyfans-pornoilusta hämmästynyt ja huvittunutkin. Olen pyrkinyt kirjoittamaan niin, että joku nauraa.”
Näköisyys kuvaa nimensä mukaisesti näköisyyttä, havaintoa taiteen perusominaisuutena ja nyky-yhteiskunnan perustumista nähdyksi tulemisen tarpeelle. Tällä silmällä Krohn tarkastelee esimerkiksi influenssereita. Jatkuvasti visualisoituva ja henkilöityvä julkisuusmylly rakentaa uutta, varsin pinnallista ja historiatonta ihmiskuvaa.
”Kirjan yhtenä lähtökohtana oli jo vuosia sitten tehty virkamiehen julkinen muotokuva. Taiteilija oli ilmeisesti väsähtänyt urakkaan ja sutannut kasvot. Teos sai kuitenkin oikein hyvät, jopa ylistävät arvostelut.”
Krohn on läpi uransa pohtinut runsaasti taiteen ja yhteiskunnan/todellisuuden suhdetta – ja myös laajemmin ontologisia kysymyksiä olemassaolon perustasta. Häntä kiinnostavat inhimillinen havainto ja siitä tehdyt kuvat.
”Ei ole mikään oma ideani, että virtuaalisessa todellisuudessa ei ole mitään uutta. Olemme aina eläneet jonkinlaisissa keinomaailmoissa. Ihmisen havaintomaailma ei ole suoraan todellisuuteen yhteydessä. Ensisijainen virtuaalinen todellisuus sijaitsee siis päissämme.”
”René Magrittella on sellainen maalaus, jossa taiteilija maalaa maisemaa. Todellinen maisema jää maalauksen taakse. Kuvalla ja sanalla on yhteinen symbolifunktioluonne. Kuva ja sana ovat kuin sormi, joka viittoo kuuhun.”
”Jokaisella lajilla on omat havaintomaailmansa ja aistinsa, jotka määrittävät sen maailman rajat. Jokaisella yksilöllä on vielä vähän erilaiset maailmat ja todellisuudet.”
Krohn lukee parhaillaan David Bessinin tietokirjaa Mathematica: A Secret World of Intuition and Curiosity.
”Hän pohtii, mihin matemaatikko tarvitsee mielikuvitusta ja miten välttämätöntä se matemaattisessakin ajattelussa on. Kirja on jo avannut paljon ajatteluani siitä, miten olennainen osa mielikuvitus on kaikkea inhimillistä ajattelua ja toimintaa.”
Tribar-esseekirjassaan (WSOY, 1993) Krohn tarkastelee maailmaa fyysikko Roger Penrosen tapaan, paradoksien kautta. Tribar – kolmiomainen esine jonka voi piirtää muttei valmistaa – on olemassa, koska sen voi kuvitella. Esimerkiksi portaikko, jota ylöspäin kulkiessa päätyy alaspäin ja alaspäin kulkiessa ylöspäin.
Krohn antaa sanalle tavallista laajemman merkityksen ja korostaa sillä havaittavan maailman peruskäsitteiden paradoksaalisia piirteitä. Keskeiset meitä ohjaavat käsitteet ovat pohjimmiltaan kollektiivisen mielen ylläpitämiä ja sellaisina todellisuuden ja sepitteen seos.
Tällainen käsite on esimerkiksi raha, joka ohjaa kaikkea, mutta käsite- eikä materiaalisen luonteensa kautta. Myös nykytekniikka on täynnä paradokseja.
”Minusta koko yhteiskunta perustuu faktan ja fiktion ’mahdottomille’ liittymille. Yhteiskunnat eivät ole pohjimmiltaan rationaalisia.”
Krohn on pohtinut sekä esseissään että kertomuksissaan (esimerkiksi Finlandia-palkinnon saaneessa Matemaattiset oliot tai jaetut unet, WSOY, 1992) paljon tekoälyn ja keinoälyn filosofiaa, olemusta ja oikeutusta. Hänen mukaansa tekoäly levittäytyy nyt kaikkialle, mutta keinoelämästä ei enää juuri puhuta.
”En ole enää seurannut keskustelua tekoälystä niin tiiviisti kuin 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Nykyinen kehitys tuntuu kyllä monin tavoin dystooppiselta.”
Eräs kriitikko pohti aikoinaan, miten ihmeessä Krohn on onnistunut keksimään Pereat Mundus -teokseensa (WSOY, 1998) niin erikoisia asioita.
”Sanoin hänelle, että en ole mitään keksinyt. Hän oli hyvin pettynyt. Mielikuvitus on havaitsemista ja rationaalisuutta.”
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2026. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.