Ryhmä-Ö
Miki Liukkonen porautuu minuuteen mustalla huumorilla.
Kuka minä olen maailmassa, jossa minuutta on yhä vaikeampi hahmottaa? Miki Liukkosen romaanissa Elämä: Esipuhe valtavaan kysymykseen paneudutaan tosissaan, laadullisesti korkealla tasolla ja määrällisesti monilla merkeillä.
Maksimalistinen romaani vyöryttää henkilöitä, asioita ja pohdintoja, mutta kontrolloidusti, kuten Liukkosen kaksi edellistä kirjaa.
”Saat itse selvittää mistä kaikessa on kyse, ja sinä selvitätkin, se on varmaa (…) se voi olla jokin hyvin yksinkertainen hetki (…) jonka sinä sitten otat vastaan miten otatkin, omalla ’ainutlaatuisella’ tavallasi.”
Mitä enemmän ihmisistä ja asioista saadaan informaatiota, sitä hämärämmäksi kaikki muuttuu, mutta se kuuluu jälkimoderniin proosaan.
Maailman kuvallisuus ja kuvattavuus korostuu: ”Olemme saapuneet tilanteeseen, jossa asiat ovat olemassa, jotta ne voidaan kuvata ja toistaa ja toistaa sitten uudestaan.”
Muhkeudestaan huolimatta Elämä: Esipuhe avautuu helposti ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Liukkosen kirjallista taituruutta voi ihailla niin outouden kuin arkisuuden nyansoiduissa kuvauksissa.
Liukkosen esikuvat tulevat Yhdysvalloista. David Foster Wallacen merkitys hänen sanataiteelleen on tullut jo aiemmin selväksi. Tällä kertaa romaanissa on selviä yhtymäkohtia Päättymättömään riemuun. Don DeLillon vaikutus taas näkyy päähenkilön parhaassa ystävässä, joka ei hämmästy mistään.
Tarinalinjoja on monta. Eräässä käynnistetään Projekti, jossa pyritään kolmiulotteistamaan ihmiselämä. Yksilön mieli on tarkoitus siirtää internetiin.
Projektiin liittyy elokuva, jonka ohjaa Olof Beskow. Mies on luonut uransa tekemällä ahdistavia mainoksia. Projektiin linkittyy myös terroristinen lahko, joka vannoo pyhimys Katariina Sienalaisen nimiin.
Arkkitehtitoimisto Dotdotdot saa toimeksiannon suunnitella elokuvateatteri, jossa Projektin elokuva esitetään. Henri Classicin, kirjan päähenkilön, pitäisi toteuttaa sinne sisustus. Henristä tuntuu, että häntä itseään kuvataan salaa, mutta kyse voi olla unettomuuden aiheuttamasta paranoiastakin.
Toimiston perustaja ja Henrin isä Samuel on pelottava, empatiakyvytön mies. Alistava isä on romaanin yllätyksettömin hahmo. Henrin äiti Silvia sen sijaan on mainio tapaus, lastenkirjailija, joka vie tuotantoaan vain häiriintyneempään suuntaan. Uusimman teoksen lukeminen on ”kuin joisi akkuhappoa nokkospensaassa”, kritiikissä sanotaan.
Laajasta henkilögalleriasta voisi poimia myös hyönteisruokakokki Nikolei Bidén ja Julia Mang-Lahtisen, väkivaltaisen taksikuskin, jonka asiakkaat päätyvät kidutusvideoille.
Julia on tekemisissä sekä Henrin että hänen isänsä kanssa. Vaikka ihmiset kytkeytyvät toisiinsa, heillä ei ole toisiinsa yhteyttä. Kaikki touhottavat omissa kapseleissaan. Romaanin ihmiskuva on tässä mielessä antiromanttinen.
Useimmat hahmot liittyvät yhteen saman koulun, Wienin Kansainvälisen Vaihtoehtoisen Laitoksen, kautta. Sen oppilailla on poikkeuksellisia psyykkisiä häiriöitä. Koulu on kuin ironinen versio Charles Xavierin mutanttinuorten oppilaitoksesta, joka synnytti Ryhmä-X:n.
Obsessioiden kuvaajana Liukkonen on Suomen ykkönen.
Yksi poika potee sanallista tic-oiretta. Hän toistaa jokaisen lauseen useita kertoja varmistuakseen sen validiudesta. Poika epäilee omaa olemassaoloaan ja tarkkailee siksi peilin edessä itseään eri kulmista.
Toinen poika ylianalysoi ylianalysoimistaan eikä pysty tekemään päätöksiä. Kaksi Elmeriä kiistelee siitä, kumpi on oikeampi Elmer.
Ihmisiä ei katsota terapeuttisen huolen läpi, paijaten, vaan kunnioittavan etäisyyden päästä. He ovat suvereeneja siinä, mitä ovat.
Elämä: Esipuhe tulee pakkomielteiden ja mentaalisten ääritilojen kautta sanoneeksi jotain painavaa minuudesta: se on aina sotku, joskus viihdyttävä.
Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe. 1 036 s. WSOY, 2021.