25 vuotta sitten

Torstaina 29. huhtikuuta kokoomuksen politrukit odottivat tavallista malttamattomammin kuulumisia Sdp:n puoluehallituksesta. Odotus ei ollut turha: kun puheenjohtaja Paavo Lipposen nuija kolahti pöytään kokouksen päätteeksi, spekulaatiot demarien esivaalien sitovuudesta voitiin vihdoin lopettaa. Sen jälkeen oli käytännössä selvää, että puolueen seuraava presidenttiehdokas olisi Tarja Halonen eikä esivaalista kieltäytynyt Martti Ahtisaari, niin kuin aikaisemmin yleisesti uskottiin.

Demarien ratkaisu teki kokoomuksen siihenastisista kaavailuista yhdellä iskulla aikansa eläneitä. Puolueessa oli jo kertaalleen henkisesti heitetty pyyhe kehään ja tunnustettu, että omalla ehdokkaalla tuskin olisi realistisia mahdollisuuksia Ahtisaarta ja Elisabeth Rehniä vastaa. Siinä vaiheessa puhemies Riitta Uosukainen tuntui kaikin puolin sopivalta ehdokkaalta niistäkin puoluetovereista, jotka eivät erityisemmin arvostaneet häntä poliitikkona.

Ahtisaaren vetäydyttyä kokoomuksessa oivallettiin nopeasti, että peli ei ehkä sittenkään ole pelattu. Umpivasemmistolaisen Halosen mahdollisuudet kerätä porvariääniä arvioitiin sen verran pieniksi, että hänen presidenttitiensä katkeaisi viimeistään toisella kierroksella.

Samaan aikaan kolme seikkaa käänsi presidentintekijöiden katseet yhä tiukemmin Sauli Niinistöön. Niinistön gallupkannatus oli hiljakseen noussut samaa tahtia kuin Uosukaisen oli tullut alaspäin. Maaliskuussa Niinistö sai nykymuotoisten eduskuntavaalien suurimman äänimäärän kautta aikojen. Ja mikä tärkeintä: monet puoluetoverit uskoivat, että Niinistön kannatus ei olisi yhtä suhdanneherkkää kuin edelleen jonkinlaisena päiväperhona pidetyn Uosukaisen.

Matkassa oli enää vain yksi mutka. Miten saada aidosti vastahakoinen Niinistö itsekin hyväksymään ajatus ehdokkuudesta?

Kuitenkaan Niinistö ei ole selkeästi viheltänyt peliä poikki, vaan on päinvastoin antanut jopa lähipiirin spekuloida ehdokkuudellaan.

Jotkut puoluetoverit ovat myös olleet huomaavinaan Niinistön kieltäytymisissä ajan mittaan tiettyä pehmentymistä, mikä niin ikään viittaisi aitoon kahden vaiheilla oloon. Niinistön kampanjaan olisi myös helpompi kerätä rahoitusta, koska hänellä on voittajan maine.

Periaatteessa on mahdollista, että kokoomuksen presidenttipeli venyy aivan viime metreille. 

SK 33/1999 Tuomo Lappalainen, Jarkko Vesikansa: ”Kokoomuksen kuurupiilo”, 20.8.1999.