Lauhkea vyöhyke

Arvio: Keskustelukirja 7+7 kärsii itsestäänselvyyksistä, kirjoittaa Herman Raivio.

esseitä
Teksti
Herman Raivio

”Luuletko, että myös pimeys mahtuu ajatuksenvaihtomme piiriin? Vai pitäisikö meidän vaalia niitä kahta hyvin käyttäytyvää miestä, Kjelliä ja Juhaa, jotka puhuvat puolestamme julkisuudessa?”

Kirjailija Kjell Westön kysymys kirjailija Juha Itkoselle kuvaa hyvin keskustelukirjan 7 + 7. Levottoman ajan kirjeitä henkeä. Molemmat nimittäin käyttäytyvät kirjeissäänkin kuin olisivat vierailulla isoäidin luona.

Levottomat ajat tarkoittavat tuiki tavallisia ristiriitoja. Itkosta harmittaa, kun lapsille täytyisi antaa enemmän huomiota ja pitää samalla yllä ammattitaitoa. Westö tietää, että jotain pitäisi tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, kuten senkin, ettei mikään riitä. Itkonen huutaa kadulla marssiville natseille ”painukaa helvettiin!” ja säikähtää, kun omat lapset pelästyvät kiihtynyttä isää.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto on varmaan erilaista kuin vaikka kiinteistönhoitajien välinen. Ainakin he puhuvat kirjoittamisestaan ja välillä viisaastikin. On esimerkiksi pelottavaa, jos katse keskittyy vain omaan kokemukseen eikä uskota enää fiktion voimaan. Kirjoittamisesta sanotaan myös itsestäänselvyyksiä, niin kuin ”kirjoittamisen aloittaminen on vaikeaa”.

Kiinnostavimmillaan kirjeenvaihto on käsitellessään negatiivista kritiikkiä. Westötä kiusaa kriitikon asialliseen arvosteluun kätkemät ”kunniattomat neulanpistot, lauseet, jotka lamauttavat ja joita ei voi ikinä unohtaa”. Silloin ei auta, jos omista romaaneista tehdään elokuvia ja näytelmiä. Itkostakaan eivät lohduta suuret lukijajoukot ja tunnustukset, kun hän lukee nuivan arvion romaanistaan. Onneksi vaimo halaa itkevää miestään.

Kirjailijat antavat nykyään aiempaa herkemmin kirjoissaan kriitikoilleen takaisin. Saara Turunen, josta miehet myös puhuvat, teki sen reippaalla aggressiolla, Westö ja Itkonen haavoittunutta eläintä muistuttaen. Ehkä edes tässä olisi voinut unohtaa lauhkeuden, josta kummatkin selvästi kärsivät.