Tähdet kertovat

Katja Ketun ja Ismo Alangon yhteistyö toistaa suosittua kaavaa.

elämäkerta
Teksti
Tero Alanko

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Kirjakauppojen ja automarkettien hyllyt täyttyvät kirjoista, joiden kannessa on yhden ihmisen kasvot.

Usein elämäkertojen kirjoittajat jäävät suosiolla taka-alalle. Välillä on toisin. Joskus kirjailija on lähes yhtä tärkeä kuin elämäkerran kohde.

Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala) ilmestyi kesällä 2018. Vuoden loppuun mennessä sitä oltiin myyty noin 200 000 kappaletta, enemmän kuin mitään muuta kirjaa yhden vuoden aikana Suomessa.

Kirja oli saanut alkunsa Hotakaisen pitkään pyörittelemästä ajatuksesta. Kustantaja Aleksi Siltala piti sitä valtavan hyvänä.

”Toisaalta kustannusmaailma on täynnä hyviä ideoita. Ongelma on niiden toteuttaminen”, Siltala kertoo. ”Varmasti monissa kustantamoissa oli mietitty kirjaa Räikkösestä. Sen reseptin keksiminen, miten kirja saadaan tehtyä, on usein arvokkain palanen.”

Seuraavan vuoden myydyin kirja oli Jari Tervon kirjoittama Vesa-Matti Loirin elämäkerta Loiri. (Otava). Menestyskaava oli selvä: lyödään yhteen suosittu kirjailija ja kaikkien tuntema julkisuuden henkilö.

 

Kirjailija Katja Ketun setä oli Tiedonantajan toimittaja. Kesällä 1986 kouluikäinen Kettu matkusti setänsä ja serkkunsa kanssa rauhanfestivaalille Murmanskiin. Siellä esiintyi Sielun Veljet. Aikuiset usuttivat Ketun pyytämään nimikirjoituksia.

”Minähän menin. Yksi bändin jäsen sanoi: ’Painu sinä lettipää vittuun.’ ”

Ismo Alanko ja yhtyetoverit osoittautuivat myöhemmin joviaaleiksi ja fiksuiksi ihmisiksi.

Kettu oli kuunnellut lapsena Hassisen Konetta ja Sielun Veljiä keltaisista korvalappustereoista juostessaan koirien kanssa metsässä. Oma vauhti ei silloin tuntunut tarpeeksi nopealta.

Ketun Ismo Alanko syntyi sattumasta. Hän kuljeskeli WSOY:n käytävillä, kun siellä mietittiin tekijää elämäkerralle. Kun kirjoittaminen alkoi vuonna 2018, hetki tuntui otolliselta.

”Ismolla alkoi kuusikymppiä lähestyä ja tapahtui isoja elämänkäänteitä. Raitistuminen, äidin kuolema ja uusi parisuhde. Ehkä hän ajatteli, että kirja kannattaa tehdä, kun on elossa.”

Aluksi Ketun ja Alangon suhde oli miltei vaikea. Kettu mietti, yrittääkö Alanko antaa itsestään hymypoikakuvan.

”En usko, että elämäkerta voi koskaan olla rehellinen. Ainahan sitä elämää jostain kohtaa valotetaan ja jostain ei. Tässä kirjassa on sellainen Ismo Alanko, jonka minä tunnen.”

Kettu haastatteli Alankoa 150 tuntia. Elämäkerta on kirjoitettu enimmäkseen ensimmäiseen persoonaan.

”Väistämättä kirjassa on jotain minustakin: lauserytmi, sanavalinnat, draamaleikkaukset. En ole itseäni hukannut, vaikka tämä ei ole Kätilö-tyylistä kielellistä revittelyä”, Kettu sanoo.

Katja Kettu ja Ismo Alanko. © Tero Ahonen

Yhteistyön yksi käännekohta oli Ketun päätös haastatella Alangon entistä ja nykyistä vaimoa taustamateriaaliksi.

”Edellisellä viikolla Ismo sanoi, että saan vapaat kädet tehdä mitä vaan. Yhtäkkiä hän ilmoitti, että homma on poikki ja kysyi, paljonko on velkaa.”

Pari viikkoa ennen painoon menoa Alanko tuumi, että kirjaa ei pidä julkaista vielä.

”Siinä vaiheessa ajattelin, että hoidan oman hommani valmiiksi. Muut sitten katsovat, mitä sillä tekevät.”

”Hyppäys ihan toiseen genreen voi olla kirjailijalle kaivattua vaihtelua. Itse en jatka elämäkertakirjurina”, Katja Kettu sanoo.

Vastikään ilmestyi Nälkävuosi-romaanista palkitun Aki Ollikaisen kirja jääkiekkoilija Siim Liivikistä (Fuck You Liivik, Siltala). Kalevi Jäntin palkinnon voittanut Elina Hirvonen tekee elämäkertaa Katri Helenasta.

Vastaavia yhdistelmiä on suunnitteilla enemmänkin. Aleksi Siltalan mukaan markkinoilla on tilaa niille.

”Tämä on hyvä konsepti ainakin toistaiseksi. Jos kirjat onnistuvat sisällöllisesti ja myyvät hyvin, silloin voittavat kaikki.”

Katja Kettu: Ismo Alanko. 544 s. Johnny Kniga, 2021.

 

Kommentti: Kirja on fiasko

”Elämäkerta on kohteensa näköinen fresko, se tavoittaa suvereenisti niin taiteilijuuden ytimen kuin soittajan arjen”, sisäliepeessä maalataan.

Oikeasti kirja on fiasko. Ismo Alanko on löysä yksinpuhelu täynnä nimi- ja asiavirheitä. Se on editoitu ja taitettu kuin kirveellä iskemällä.

Odotetun ja näyttävästi markkinoidun kirjan julkaiseminen tällaisena ei palvele ketään.

Kustantajan mukaan toinen painos on parempi. Miksei tehty kerralla kunnollista? Ajateltiinko, että aiheesta kiinnostuneet ostavat kirjan joka tapauksessa?

Tero Alanko