Käsin piirretyn viivan lähettiläät

Jussi Tuomola
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomalainen sarjakuva etsii lukijoita myös ulkomailta. Löytyykö Muumipeikon menestystarinalle seuraajaa? Sarjakuvan vientitoivot Suomen Kuvalehden esittelyssä.


Teksti Ville Blåfield
(SK 38/2004)

Viivi ja Wagner ovat parhaillaan Virossa.

Sian ja naisen omalaatuista parisuhdetta ei olla hoitamassa kylpylälomalla Pärnussa, vaan kyse on edustusmatkasta. Tarton Suomi-instituutissa avattiin viime viikolla sarjakuvataiteilija Jussi »Juba» Tuomolan sanomalehtisarjakuvaan perustuva näyttely.

»Kovasti yritämme saada Viiviä ja Wagneria virolaisiin lehtiin, pian se varmasti onnistuukin», sanoo kustantaja ja sarjakuvan monitoimimies Harto Pasonen.

Näyttely on Viiville ja Wagnerille tärkeä harppaus, sillä Viron markkinoille pääsy ei ole ollut helppoa. Kustannusyhtiö Arktinen Banaani on kaupannut Viiviä ja Wagneria moneen muuhunkin suuntaan, muun muassa Ranskaan, mutta julkaisukanavaa ulkomailta ei vielä ole löytynyt.

»Siihen on varmasti vaikuttanut moni tekijä», Pasonen arvioi.

»Sanomalehtisarjakuva, tällainen strippisarjakuva, ei ole kaikkialla yhtä suosittu kuin Suomessa, eikä mustavalkoinen sarjakuva välttämättä ole tarpeeksi houkutteleva. Esimerkiksi Virossa kaikki sanomalehtisarjakuvat ovat nykyisin värillisiä.»

»Näitä asioita täytyisi tehdä hirvittävän pitkäjänteisesti.»

Juba Tuomola ei suinkaan ole ainoa suomalainen sarjakuvataiteilija, joka mielisi myös maailmalle. Suomesta löytyy monia kansainvälisen tason piirtäjiä, jotka etsivät omaa polkuaan ulkomaisten suurten lukijajoukkojen luo.

Helmi ja Heikki saavat tässä Suomen Kuvalehdessä seuraa monenkirjavista suomalaista sarjakuvasankareista. Esittelemme (sivut 41-72) kaksikymmentä sarjakuvataiteilijaa, joiden töillä voisi olla kysyntää myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Löytyisikö tästä joukosta kulttuuri- ja kauppaministereidenkin kaipaamia kulttuuriviennin menestystarinoita?

Muumeja, ankkoja vai avantgardea?

Sarjakuvakustantaja Harto Pasonen oli auttamassa suomalaisia sarjakuvataiteilijoita maailmalle jo viime vuosikymmenellä.

Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla Ranskassa lanseerattu Sarjakuvantekijät – Cartoonists from Finland -teos (Valiosarjat 1997) esitteli suomalaisia taiteilijoita laidasta laitaan, mutta suoranaisia menestystarinoita kampanja ei synnyttänyt.

»Siinä vaiheessa kaikki oli vielä niin alussa. Ei ollut sellaista määrätietoista suunnittelua, joka olisi mahdollistanut tulosten saavuttamisen», Pasonen arvioi.

»Vuosien mittaan kaikkein konkreettisimmat tulokset ovat tulleet avantgarde-sarjakuvan puolelta.»

Esimerkiksi vastikään kiitetyn Kekkonen-sarjakuvakirjan (Otava 2004) Suomessa julkaisseen Matti Hagelbergin töitä on julkaistu Ranskassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Norjassa, Islannissa, Sveitsissä, Saksassa, Espanjassa, Portugalissa, Italiassa, Sloveniassa, Hollannissa ja Etelä-Koreassa.

Mustaan pintaan raaputettu, mustaa huumoria viljelevä presidentti ei kuitenkaan kilpaile samoista lukijoista Lassin ja Leevin kanssa. Se oli 1990-luvun menestynein amerikkalainen sanomalehtisarjakuva.

»Selkeästi kaupallisiakin sarjakuvia on varsin motivoituneesti yritetty viedä, mutta tähän asti ulkomailla on purrut paremmin omaääninen taidesarjakuva», Harto Pasonen sanoo.

Huussista maailmalle

Yksi selkeä kaupallinenkin menestys suomalaisen sarjakuvan historiasta löytyy. Tove ja Lars Janssonin piirtämää Muumipeikko-sarjakuvaa julkaistiin enimmillään noin 40 maassa. Sillä lasketaan olleen parhaimmillaan yli 20 miljoonaa päivittäistä lukijaa.

Alusta asti suunnitelmallisena tai »selkeästi kaupallisena» muumienkaan menestystarinaa ei tosin voi pitää. Se sai alkunsa huussin seinältä.

Tove Janssonin piirtämä isonenäinen pilakuva filosofi Immanuel Kantista jalostui pikkuhiljaa tarinaksi Mumintrollet och jordens undergång (Muumipeikko ja maailmanloppu). Tarina julkaistiin Ny Tid -päivälehdessä 1947-48.

Brittiläinen The Evening News julkaisi Moomin-sarjakuvaa yhtäjaksoisesti 1954-68.
Janssonin sisarukset tekivät muumisarjoja vuoteen 1975 asti. Lusikoin, havunneulasin, hillopurnukoin ja köynnöksin rajatuilla strippiruuduilla on yhä lukijansa.

Sarjakuvaneuvos, toimittaja Juhani Tolvanen kirjoitti aiheesta kirjan ja keskusteli kerran muumisarjakuvista ranskalaisen sarjakuva-asiantuntijan kanssa. Tämä hämmästeli 1950-luvulla julkaistuja strippejä – hän luuli töitä 1990-luvulla piirretyiksi. Niin ajaton on Janssoneiden viiva.

Sarjakuva ei käänny helposti

Jokunen suomalainen piirtäjä on päässyt myös suurten kansainvälisten sarjakuvatalojen palvelukseen, esimerkiksi Disneyn lehdissä seikkailee Kari Korhosen piirtämiä ankkoja.

Ensimmäinen suomalainen Disney-piirtäjä oli 1980-luvulla Harri »Wallu» Vaalio, häntä seurasi Jukka Murtosaari kansikuvapiirtäjänä. Kari Leppänen on piirtänyt jo vuosikymmeniä Mustanaamiota.

Omilla sarjakuvillaan ovat maailmalle yrittänyt vuosien saatossa muun muassa SK:n sivuiltakin tuttu Jorma »Jope» Pitkänen, jonka Näkymättömän Viänäsen jo sovittu julkaisu Ruotsissa kaatui 1970-luvun lopulla käännösongelmiin (»Kääntäjä ei tainnut olla savolainen.»). Veikko »Joonas» Savolaisen hevossarjakuvia julkaistiin 1970- ja 1980-luvuilla kuudessa eri maassa.

Timo Kokkila arveli taannoin, että hänen Peräsmiehensä voisi vedota saksalaiseen huumorintajuun. Yhteydet saksalaiseen kustantajaankin löytyivät.

»Siinä on kuitenkin paljon ongelmia, kääntämisestä lähtien. Kulttuurieroja on, eikä suomalaisia sarjakuvia ole niin helppoa vieraille kielille kääntää», Kokkila arvioi nyt.

Saksalaisissa pienlehdissä julkaistut sarjakuvat kääntyivät englannin kielen kautta: Kokkila käänsi sarjansa englanniksi ja saksalaiset siitä saksaksi.

»Ei ulkomailla julkaiseminen missään vaiheessa ollut mikään suuri päämäärä.»

Muutamia sarjakuvia Kokkila kuitenkin 1980- ja 1990-luvuilla sai ulkomailla julkaistua, Saksan lisäksi juuri itsenäistyneessä Virossa.

»Eihän niistä maksettukaan juuri mitään. Se hyödytti ehkä enemmän Suomessa, kun täällä pystyi sanomaan, että töitä on ulkomailla julkaistu.»

Sarjakuvakäsikirjoittajana Suomessa kunnostautunut Pauli Kallio on joskus tähyillyt ulkomaille hänkin.

»Aikamoista harmaan kiven läpi puskemista ja hakuammuntaa se on, varsinkin, kun ei ole kauppamiehen luonnetta eikä oikeita kontakteja. Ulkomaiset pienen piirin antologiat eivät motivoi – ne ovat kaikkialla jokseenkin samanlaisia, itse asiassa Suomessa usein parempia kuin muualla.»

Kanada avasi ovet

Todellista jalansijaa maailmanmarkkinoilla – tai ainakin sarjakuvanharrastajien piirissä – on nykypiirtäjistä saanut Matti Hagelbergin ohella Pentti Otsamo.

»Ulkomaisista julkaisuistani saan kiittää Harto Hännisen ja Petri Kemppisen Parasiitti-projektia 1990-luvun puolimaissa ja heidän promootiotyötään, joka poiki muun muassa sarjakuvieni julkaisun Kanadassa», Otsamo kertoo.

»Kanadassa ilmestyneistä sarjoista saamani palaute on ollut valtaosin myönteistä ja johtanut julkaisuihin muissakin maissa.»

»Itse en ole töitäni juuri ulkomaille tyrkyttänyt ja tässä katson olevani onnekas, koska luullakseni ulkomaisen kustantajan löytäminen omatoimisesti on aika työlästä», Otsamo sanoo.

Harto Pasonen uskoo, että Suomesta löytyy nykyisin »entistä laajempi rintama» taiteilijoita, joiden töille voisi ulkomailla olla kysyntää.

»Todennäköisiä riman ylittäjiä on varmaan enemmän kuin aikaisemmin. Ainakin löytyy persoonallista jälkeä.»

Siis sitä samaa avantgardea?

»Kysymys on juuri siitä, mikä on taiteilijan intressi. Jollekin hyvin originellille tekijälle voi löytyä oma ihailijakunta ja ulkomainen kustantaja hyvinkin helposti», Pasonen sanoo.

Moni kelpaisi Yhdysvaltoihin

Mitä maailmalla ajatellaan suomalaisesta kynänjäljestä?

Lähetimme tähän lehteen tehdyt sarjakuvat arvioitavaksi yhdysvaltalaiselle ja ruotsalaiselle sarjakuva-asiantuntijalle.

Yayoi Ihne on konsultti, joka etsii muun muassa pohjoismaisia sarjakuvataiteilijoita Random House ja Seven Seas -kustantamoille. Ingemar Bengtsson johtaa ruotsalaista Optimal Press -sarjakuvakustantamoa. Molemmat pitivät otosta kiinnostavana.

He myös tunsivat muutaman piirtäjistä jo ennakkoon.

»Jos olisin itse kustantaja, tekisin heti sopimukset Heikki Paakkasen ja Kati Kovácsin kanssa», Yayoi Ihne sanoo.

»Heidän tyylinsä on kiinnostava, ja se istuisi hyvin myös Yhdysvaltain markkinoille. Erityisesti Kovácsin tapaista sarjakuvaa näkee Yhdysvalloissa paljon.»

Paakkasen ja Kovácsin ohella Ihne arvioi ainakin Matti Hagelbergin, Anssi Rauhalan, Petteri Tikkasen, Kristian Huitulan ja Ville Tietäväisen kynänjäljen täyttävän Yhdysvaltain sarjakuvamarkkinoiden vaatimukset.

Suomalaisten ongelma on tarina

Kustantaja Ingemar Bengtsson on itse julkaissut Ruotsissa Kovácsin, Matti Hagelbergin, Pentti Otsamon ja Katja Tukiaisen töitä.

»Heidän töitään on käännetty monille muillekin kielille. Heillä on persoonallinen tyyli niin piirroksissa kuin tarinoissakin.»

SK:n valikoiman ja oman kokemuksensa perusteella Bengtsson sanoo, että juuri tarinat, sarjakuvien käsikirjoitukset, ovat suomalaisten sarjakuvien pahin ongelma.

»Monien suomalaistaiteilijoiden töissä on teknisesti hienoja piirroksia, mutta se, että piirrosten tueksi tarvitaan hyvä tarina, jotta lopputulos olisi tyydyttävä, on unohtunut monelta.»

Entä mitä Ihne ja Bengtsson pitivät kokoelman muista sarjakuvista?

Ville Rannan jazztarina oli »meluisa mutta eloisa», Kaisa Lekan omaelämäkerrallinen hiirisarjakuva Ihnen mielestä »soma», Bengtssonin mielestä »ihastuttavan hauska».

»Päiväkirjamuoto valitettavasti vain rajoittaa hieman Lekan sarjakuvia», Bengtsson arvioi.

Ville Tietäväisen kynänjälkeä Yanoi Ihne kehuu »ihastuttavaksi», Bengtsson mainitsee nimeltä Kaisa Lekan ohella Terhi Ekebomin ja Mika Lietzenin.

Heikki Paakkanen ja Timo Mäkelä kuuluvat Bengtssonin arviossa »veteraanikastiin». Molempien sarjakuvat ovat korkeatasoisia, ilman muuta kansainvälistä tasoa, mutta:

»Aina ei riitä, että sarjakuva on hyvä. Tekijällä on oltava myös tuuria ja oikeat kontaktit, jotta ulkomailla julkaisu onnistuu.»

Samoilla linjoilla on Pauli Kallio.

»Laadun puolesta suomalainen sarjakuva voisi hyvinkin lyödä läpi ulkomailla, mutta kyllä pienimuotoinenkin läpimurto vaatii lisäksi paljon työtä ja hyvää säkää. Eihän Suomessakaan moni ymmärrä kaivata tanskalaista tai sveitsiläistä sarjakuvaa – miksi siis sielläkään meikäläistä?»

Ei liian poliittista

Heikki Paakkanen on hakenut ulkomaisia lukijoita oma-aloitteisesti apurahojen avulla. Hänen sarjakuviaan on julkaistu Suomen lisäksi Ranskassa, Ruotsissa ja Venäjällä. Paakkasen tuorein teos Marssiopas Venäjälle (Tammi 2003) on julkaistu Moskovassa ja julkaistaan Pietarissa marraskuussa.

»Pidän itseäni ja sarjakuvahahmojani lähetystyöntekijöinä, sillanrakentajina, lauttureina ja lossivahteina», Paakkanen sanailee.

»Olen saanut ansaitsemaani vastaanottoa.»

Paakkasen sarjakuvat eivät ehkä taivu kaikkein helpoimmin ylikansallisiksi menestyksiksi. Hän käsittelee mm. poliittista historiaa hyvin suomalaisesta näkökulmasta.

Paakkasen piirrosjälkeen ihastunut Yayoi Ihne mainitseekin liian tulenarat käsikirjoitukset ongelmaksi Yhdysvaltain markkinoille pyrkiville taiteilijoille.

»Erityisesti juuri nyt poliittiset sarjakuvat ovat hyvin riskaabeleja. Yhdysvaltain patrioottiseen poliittiseen ilmastoon eivät sovi sarjakuvat, jotka sisältävät vahvoja poliittisia viestejä.»

Mahdollisimman suuri yleisö

»Tarinankertoja haluaa mahdollisimman suuren yleisön.»

Ville Tietäväinen selittää yhdellä lauseella, miksi hän haluaa julkaista teoksiaan ulkomailla. Tietäväistä onkin onnistanut: hän on saanut albumilleen Linnut ja Meret (Tammi 2003) kustannussopimuksen Ranskaan.

»Onhan mukava kertoa vanhemmille, että nyt meikäläisen juttuja luetaan Euroopan vanhoilla sivistyskielillä», sanoo Pauli Kallio.

»Kustannussopimusta ulkomaille monet varmaan haluaisivat», myöntää sarjakuvataiteilija Terhi Ekebom.

»Suomalaisista sarjoista on pidetty ulkomailla, koska ne ovat kuulemma niin kauniita, huoliteltuja ja persoonallisia.»

Ekebom on saanut ulkomailla hyvää palautetta albumistaan A Cow’s Dream (Napa 2001). »Ranskassa jotkut luulivat, että se on miehen piirtämä.»

»Ulkomailla usein ihmetellään suomalaisten naispiirtäjien suurta määrää», sanoo Katja Tukiainen, toinen ulkomailla huomattu naispiirtäjä.

Myös Ingemar Bengtsson vakuuttui Ekebomin debyyttialbumista.

»Ekebom on hyvin kiinnostava tekijä. A Cow’s Dream oli ilmestyessään suuri yllätys.»

Katja Tukiainen uskoo, että »suomalaiset nykysarjakuvantekijät ovat Euroopassa hyvässä maineessa omintakeisen tyylinsä ansiosta».

Tukiaisen töitä on julkaistu Suomen lisäksi Belgiassa, Intiassa, Ranskassa, Ruotsissa, Sloveniassa, Sveitsissä ja Yhdysvalloissa.

Kaisa Leka tekee omat sarjakuvansa kokonaan englannin kielellä. »Ylittääkseni kielimuurit», hän sanoo.

»Englannin kieli on minulle luonteva ilmaisumuoto, koska olen lapsesta asti fanittanut monia englantilaisen ja amerikkalaisen populäärikulttuurin tuotoksia.»

»Toivon, että mahdollisimman monet löytävät sarjakuvani ja pitävät niistä. Siksi toivon, että ne leviäisivät myös ulkomaille. Paras tapa olisi varmaan pakata auton kontti täyteen sarjiksia ja lähteä kiertämään Euroopan festareita ja myymään sarjiksia kädestä käteen», Leka uskoo.

»Se on tehokasta.»

Miksi sarjakuvia ei markkinoida?

Kaisa Leka saattaa olla oikeassa. Festivaaleille jalkautuminen ja omien teosten levittäminen kädestä käteen on sarjakuvapiireille perinteinen, ominainen ja tehokkaaksi osoittautunut tapa.

»Suomalaiset sarjakuvataiteilijat ovat pitkään olleet hyviä omakustannelehtiensä ja albumeidensa levittämisessä», sanoo Ingemar Bengtsson.

»Paljon parempia kuin ruotsalaiset.»

»Esimerkiksi Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla Ranskassa on paljon suomalaisia sarjakuvataiteilijoita esittelemässä omia töitään, mikä on kyllä pantu merkille.»

Suomen kulttuuri- ja kauppaministereiden yhteisen kulttuurivientihankkeen loppuraportissa (Onko kulttuurilla vientiä, Opetusministeriön julkaisuja 2004) todetaan, että juuri ammattimainen markkinointi on suomalaisen sarjakuvan suurin ongelma.

»Alan ongelma on tällä hetkellä se, etteivät monet julkaistuista albumeista löydä tietään myyntiin ja lukijoille, koska niitä ei markkinoida juuri lainkaan. Tekijöitä on ja työtä tehdään, mutta harva kustantaja panostaa kotimaisen tuotannon markkinointiin.»

Harto Pasosen mukaan alan suurin ongelma on yhteistyön puute.

»Liian paljon on tahoja, jotka haluavat puuhastella omissa piireissään. Jos jostain löytyisi rahoitusta, yksi mahdollisuus olisi esimerkiksi ryhtyä julkaisemaan englanninkielistä vuosittaista suomalaisen sarjakuvan katsausta. Sellainenkin voisi avata ovia», Pasonen uskoo.

Jääpaloja eskimoille

»Suomesta kannattaa viedä ennemmin Artekia kuin sellua», vertaa Johanna Rojola, sarjakuvataiteilija, joka on opiskellut alaa Ranskassa.

»Sarjakuvien myyminen esimerkiksi Euroopan suurimpaan sarjakuvamaahan Ranskaan on kuin möisi jääpaloja eskimoille. Omaperäisyydellä erottuu.»

Rojola lienee erottunut:

»Itselläni olisi enemmän kysyntää kuin ehdin tehdä. Teen mieluummin vähemmän mutta sellaista, johon olen itse tyytyväinen. Lisäksi on tiettyjä juttuja, joita en halua julkaista Suomessa.»

Myös Tommi J. Musturi uskoo, että Suomesta löytyy mitä viedä.

»Pieneksi maaksi Suomesta tulee paljon kansainvälisen vertailun kestävää sarjakuvaa», hän uskoo.

»Oma sukupolveni on tosin vasta kypsymässä tekijöiksi. Ilmaisun matalasta kynnyksestä ja näennäisestä helppoudesta huolimatta sarjakuvantekijäksi ei tulla hetkessä. Viiden vuoden kuluttua kansainvälistymiskysymyksiin on toivottavasti vastattu teoilla.»

Voisi opettaa, lohduttaa, pelottaa

Maailmanvalloitukseen tarvitaan toki »tekijäksi kypsymistä», Ingemar Bengtssonin muistutuksen mukaisia tuuria ja oikeita suhteita, mutta ennen kaikkea taitoa ja omaa ääntä, omaa sanottavaa, jolla erottuu massasta.

Niin se on ollut aina.

Tove Jansson ehti kirjoittaa Muumisisarukset-teokseen (WSOY 2000) novellin sarjakuvapiirtäjän työstä. Lopulta hänkään ei pyrkinyt vain piirtämään kansainvälisesti vetoavaa, kaupaksi käyvää käyttösarjakuvaa, se lienee selvää kaikille Janssoneiden töihin tutustuneille.

Näin Tove Jansson itse kirjoitti:

»Sarjakuviin voisi salaa panna paljon kaikenlaista… mikä on jollain tavoin positiivista. Opettaa ihmisille jotakin. Tai lohduttaa heitä. Tai pelottaa heitä, saada heidät ajattelemaan asioita.»

»Ymmärrättekö mitä tarkoitan?»