Kanava: Natsit panivat stopin Saksan tehometsätaloudelle – vertasivat keskenkasvuisen puun kaatamista lapsen surmaamiseen

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Saksalaisten idealistiset metsäkokeilut loppuivat lyhyeen, mutta niillä on yllättäviä yhteyksiä monimuotoisuutta korostavaan keskusteluun metsänhoidon menetelmistä, kirjoittavat Pekka Niemelä ja Leena Laiho Kanava-lehden numerossa 8/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Kirjailija Olavi Paavolainen osallistui kesällä 1936 kansallissosialistien järjestämille pohjoismaisille kirjailijoille suunnatuille Travemünden kirjailijapäiville. Vierailun tuloksena syntyi tunnettu matkakirja Kolmannen valtakunnan vieraana, jossa Paavolainen tarkastelee kansallissosialistien ideologiaa ja maailmankatsomusta lähinnä Nürnbergin puoluepäivillä saamiensa kokemusten perusteella.

Paavolaisen terävät huomiot kansallissosialismista herättivät aikoinaan suurta huomiota. Hänen johtopäätöksensä oli, ettei kansallissosialismi ollut pelkkä poliittinen liike. Maailmankatsomus sisälsi myös mytologiaa ja luonnonmystiikkaa.

Harva muistaa, että kirjaan sisältyy luku ”Saksalainen metsä”, jossa seurataan Travemünden kirjailijakodin väen luontoretkeä lähialueen metsiin ja muinaismuistomerkeille. Paavolainen on yllättynyt ja hämillään kansallissosialistien lähes lapsenomaisesta luonto- ja metsämystiikasta.

”Yli kulttuurin, kansainvälisyyden ja rotusekoitusten turmelemien kaupunkien kansallissosialismi intohimoisessa pyrkimyksessään etsii voimakkainta, puhtainta, alkuperäisintä ja elämääluovinta verta ja maaperää, Blut und Boden, polvistuu maaseudun yksinkertaisen suuruuden ja hartauden edessä ja huutaa avukseen esi-isien henkeä metsien hämäryydestä.”

 

Adolf Hitler oli nimitetty valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933. Vallanvaihdos merkitsi myös käännettä Saksan metsäpolitiikassa. Marraskuussa 1933 ylimetsänhoitaja Früchtenicht julkaisi Saksan virallisessa metsälehdessä Der Deutsche Forstwirt (15. Band, Nr. 89 S. 573 ff.) artikkelin ”Deutsche Waldwirtschaft im Dritten Reich” (Saksalainen metsänhoito Kolmannessa valtakunnassa). Artikkelissa Früchtenicht esittelee kansallissosialistisen metsäohjelman päälinjat:

”Parhaillaan olemme todistamassa suurta henkistä mullistusta: liberalistis-kapitalistisesta maailmankatsomuksesta siirrytään idealistis-kansalliseen. Ihmisten ajattelussa ja suunnitelmien teossa laskelmointi ja liiketaloudelliset seikat saavat nyt väistyä ja antaa sijaa tervehenkiselle luonnollisuuden ja yhteishyvän tajulle. Sama ajatuksenkulku koskettaa syvästi metsänhoitoammekin. Jos metsänhoitokin oli aiemmin voittopuolisesti kapitalistista ja siis puhtaasti matemaattisen ajattelun alaista, jatkossa tullaan siinäkin ottamaan huomioon tuotannon luonnonmukaiset perusteet.”

Mitä tämä siirtyminen ”liberalistis-kapitalistisesta” metsänhoidosta ”idealistis-kansalliseen” sitten merkitsi käytännössä? Ensimmäiseksi tärkeäksi periaatteeksi katsottiin sekametsien suosiminen yhden puulajin sijasta:

”Ajan mittaan ei puhdas mäntymetsä voi monestakaan syystä olla tyydyttävä ja olisi pyrittävä sekametsään, jossa mänty kylläkin olisi vallitsevana puulajina. Ei ole kuitenkaan syytä rajoittua vain yhteen lisäpuulajiin, kuten vaikkapa tammeen, vaan mukaan tulisi ottaa mahdollisimman monia eri puulajeja.”

Früchtenichtin mukaan puulajia valittaessa on aina otettava huomioon kasvupaikan soveltuvuus. Hän korostaa eri puulajien vaikutusta maaperän ravinnekiertoon.

”Ainoastaan sekapuusto voi taata sen, että maaperän eri ainesosat täydentävät toisiaan ja tietyt aineenvaihduntatuotteet tulevat käytetyiksi ravinteina tai hajoavat. Pieneliöstö, mikrofloora ja mikrofauna, toimivat paljon vilkkaammin sekametsässä kuin yksipuulajisten metsien maaperässä, joiden humuskerros usein koostuu pelkistä kuolleista lehdistä tai neulasista ja happamuusaste on melkoisen korkea. Hyvä sekoitus, tai kuten kreikkalainen filosofi Herakleitos ilmaisi asian, eukrasia [..], on iät ja ajat ollut ratkaisevan tärkeä säilymisen ja tuloksen kannalta. Tämä koskee myös metsää.”

Früchtenicht asettaa metsänhoito-ohjelmansa päämääräksi korkeatasoisen tukkipuun tuottamisen ja arvostelee ankarasti metsien hakkaamista liian nuorina.

”Millaista järjettömyyttä saatetaan esimerkiksi harjoittaa ns. ’taloudellisesti kannattavan hakkuuiän’ nimissä; hakkuuikää pudotetaan alaspäin mielivaltaisesti kuin ikäneito ikävuosiaan konsanaan. Eikö tällainen toiminta, että kiertoaikasyistä kaadetaan keskenkasvuista metsää, ole oikeastaan verrattavissa lapsensurmaan?”

Früchtenicht ei ollut ajatuksineen yksin. Hän siteeraa silloisen luonnonsuojelun auktoriteettina pidettyä professori Hans Schwenkeliä:

”Toden totta olemme ymmärtäneet korvata monimuotoiset sekametsät puhtailla, puustoltaan yhdenikäisillä metsiköillä, joissa tuotto on optimaalinen. Luonnonmetsistä on tullut talousmetsiä [..] – ikään kuin matematiikka olisi biologian yläpuolella – ja puhdas materialismi oli voittaja tälläkin saralla. Alamme kuitenkin pikkuhiljaa kaikkialla saada tuta, ettei luontoa voi raiskata jatkuvasti; huomaamme tämän köyhtyneestä ja happamoituneesta maaperästä, lisääntyvistä hyönteis- ja myrskytuhoista, ja monesta muusta. Metsänhoitajan pitäisi kerrankin laittaa leimakirveensä sivuun ja filosofin ja lääkärin ajatuksin käydä tutkimassa metsiensä sairasta maaperää ja puustoa.”

Metsänhoidon tärkeyttä kansallissosialistisessa arvomaailmassa kuvaa se, että itserakkaan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin yksi titteli oli Reichsforstmeister – valtakunnanmetsänhoitaja. Kansallissosialistit jopa järjestivät vuosittain kansalliset metsäpäivät, jotka valtakunnanmetsänhoitaja avasi. Metsäpäivillä 1936 Göringin avauspuheen teema oli ”Ewiger Wald und ewiges Volk gehören zusammen” (Ikuinen metsä ja ikuinen kansa kuuluvat yhteen).

Früchtenichtin näkemyksillä  on mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä nykyiseen keskusteluun metsiemme hoitoon liittyvistä menetelmistä, metsien suojelusta ja ylipäätänsä ihmisen suhtautumisesta metsäluontoon.

Liberalistis-kapitalistinen metsänhoito on lähellä sitä, mitä nykyisin kutsutaan ”tehometsätaloudeksi” puupeltoineen, monokulttuureineen ja avohakkuineen.

Idealistis-kansallinen metsänhoito sekametsineen, poimintahakkuineen ja avohakkuiden kieltämisineen vastaa lähinnä sitä, mitä nykyisin kutsutaan ”luonnonläheiseksi metsänhoidoksi”.

 

Idealistis-kansallinen metsänhoito ei syntynyt tyhjästä vaan se perustui 1870-luvulla Saksassa alkaneeseen luonnonläheisen metsänhoidon traditioon. Sen perustajana pidetään Münchenin yliopiston metsänhoidon professoria Karl Gayeria.

Hänen oppirakennelmansa keskeiset piirteet olivat sekametsien perustaminen, avohakkuiden ja metsänviljelyn korvaaminen vähittäisellä luontaisella uudistamisella sekä tasaikäisen metsikkömuodon muovaaminen eri-ikäisrakenteisiksi metsiksi poimintahakkuita käyttäen.

Kansallissosialistien metsänhoitoon vaikutti myös 1920-luvulla syntynyt ja perustajansa Alfred Möllerin mukaan möllerismiksi kutsuttu kestometsätalouden oppirakennelma. Myös se perustui puiden vähittäiseen poimintaan, sekametsiin ja metsien luontaiseen uudistamiseen. Möllerismiin sisältyi vahva luonnonfilosofinen tausta. Metsä oli jotakin paljon suurempaa kuin vain joukko puita, pensaita, eläimiä ja mikrobeja. Metsä oli jopa enemmän kuin holistisesti käsitettävä ja kokonaisvaltaisen mystiikan avulla tajuttava luonnonorganismi. Metsän olemuksen säilyttäminen oli siten metsänhoidon suurin tehtävä.

Kyseinen ajattelu soveltui hyvin myös saksalaiseen ”Blut und Boden” -oppiin metsien ja kansojen mystisestä verenyhteydestä, jonka Paavolainen Travemünden luontoretkellään hyvin oivalsi.

Tätä saksalaisen metsänhoidon historiallista taustaa vasten ei liene sattuma, että vihreä poliittinen liike sai alkunsa nimenomaan Saksassa 1980-luvulla. Metsien suojelusta tuli olennainen osa liikettä.

Saksan ympäristöliikkeet ovat viime vuosikymmeninä ottaneet ärhäkästi kantaa Suomessa harjoitettuun metsänhoitoon. Jopa siinä määrin, että Suomen valtio katsoi tarpeelliseksi perustaa Suomen Saksan suurlähetystöön erityisen metsäpolitiikkaan keskittyvän erityisasiantuntijan toimen. Asiantuntijan tehtäviin kuuluivat valistustyö ja Suomen metsämaineen parantaminen Saksassa.

Sekä gauerismiin että möllerismiin perustuvan luonnonläheisen metsänhoidon ongelmaksi muodostui se, että metsien luontainen uudistuminen jäi vähäiseksi tai jopa pysähtyi. Kansallissosialistien luonnonläheisen metsänhoidon kokeilu jäi tunnetuista syistä lyhyeksi. Aika näyttää, kohtaako nykyisin Suomessa harjoitettava jatkuvaan kasvatukseen perustuva luonnonläheinen metsänhoito myös samankaltaisen ongelman.

Boreaalisten metsien luontainen uudistuminen tapahtuu enemmän tai vähemmän laaja-alaisten häiriöiden kautta. Metsien uudelleenkasvu alkaa metsäpalojen ja myrsky-, hyönteis- ja sienituhojen jälkeen, eikä jatkuva kasvatus yksittäisten puiden poistoineen kykene vastaamaan hyvin häiriöiden kautta tapahtuvaa luontaista uudistumista. Lisäksi nykyiset ylitiheät hirvieläinkannat vaikuttavat haitallisesti metsien uudistumiseen.

 

Teollisen vallankumouksen aikaansaama ilmastonmuutos ajaa maapallon ekosysteemit yhä tukalampaan tilanteeseen ja on nostanut metsät globaaliin ympäristöpoliittiseen keskiöön. Metsien taloudellista hyödyntämistä tärkeämmiksi ovat nousseet metsien hiilinielut ja luontokato. Hiilinielujen lisäämiseksi ja luontokadon estämiseksi tehometsätaloudesta pyritään siirtymään luonnonläheiseen metsänhoitoon.

Metsänhoitoon liittyvien muutospaineiden lisäksi puihin ja metsäekosysteemeihin liittyvä mystifiointi ja luontomystiikka uskonnollisine kokemuksineen ovat myös lisääntyneet voimakkaasti. Muotia on ”uudelleenlumoutuminen” luonnosta ja usko luonnossa esiintyviin mystisiin voimiin sekä ”Blut und Boden”-ajattelua muistuttavaan kansan ja metsän yhteyteen.

Metsät koetaan koko kansan yhteiseksi omaisuudeksi, ja niitä tulee hoitaa luonnonläheisen metsänhoidon periaatteiden mukaisesti. Asennemuutos metsiin heijastuu monin tavoin myös kirjallisuudessa.

Eräissä teoksissa pyritään yhdistämään nykyinen tutkimustieto puiden ja metsien eliöyhteisöjen välisistä vuorovaikutuksista luontomystiikkaan. Ehkä tunnetuin tämän alan teos on saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin alun perin vuonna 2014 saksaksi ilmestynyt Puiden salattu elämä (suom. Pirkko Roinila, Gummerus 2016). Suomalainen kustantaja mainosti suosittua kirjaa seuraavasti:

”Metsässä tapahtuu ihmeellisiä asioita. Puut kommunikoivat keskenään. Ne suhtautuvat tunteellisesti jälkikasvuunsa ja naapurin vanhuksiin. Puilla on tunteet. Ja muisti. Ne tunnistavat hyönteisen myrkyn ja saattavat varoittaa toisia puita siitä. Metsänhoitaja Peter Wohlleben kertoo uusista puihin liittyvistä tieteellisistä havainnoista samalla kun hän kuvaa omaa suhdettaan puihin ja luontoon. Suomalaisten verenperintönä on aina jonkinlainen suhde metsään, mutta kun luemme tämän kirjan, on metsään meneminen meillekin aivan muuta kuin mihin olemme tottuneet.”

Wohlleben on teoksessaan hylännyt darwinistisen luonnonvalintaan perustuvan evoluutiokäsityksen. Hän näkee puut ja metsäekosysteemit lähinnä altruistisina, jälkeläisistään ja lajitovereistaan sekä muista ekosysteemin jäsenistä huolta pitävinä superorganismeina. Puut ”keskustelevat” keskenään erinäisten kemiallisten yhdisteiden avulla. Juuriyhteyksien kautta puut huolehtivat naapureidensa ja jälkeläistensä hyvinvoinnista.

Wohlleben unohtaa, että luonnossa yleisenä esiintyvä lajien välinen symbioosi on vain kilpailun jalostunut muoto. Liittoutumalla olet entistä vahvempi kilpailija. Tätä samaa luonnonvalintaan perustuvaa symbioottista kilpailua toteutamme mekin, usein tiedostamatta, joka päivä, niin yhteiskunnallisissa vuorovaikutuksissa, puoluepolitiikassa kuin talouselämässä.

Anglosaksisen kirjallisuuden puolella esimerkkinä puiden mystifioinnista on vuonna 2018 ilmestynyt Richard Powersin Ikipuut (suom. Sari Karhulahti, Gummerus 2021). Romaani voitti arvostetun Pulitzer-fiktiopalkinnon vuonna 2019.

Powersin teoksen puumystiikka muistuttaa lähinnä nykyaikaan vietyä monien kansojen ja suomalaistenkin perinnettä, jossa perheillä ja suvuilla oli oma karsikkopuu. Karsikkopuusymboliikka huipentuu kirjan päähenkilöiden taisteluun punapuujättiläisten puolesta ahneita kapitalistisia sijoittajia vastaan. Powersin romaani viljelee puihin liittyvää mystiikkaa ja haastaa kapitalistisen metsätalouden ja punapuumetsien avohakkuisiin liittyvän suurten metsäkoneiden käytön. Saman, joka epäesteettisiä ”raiskioita” luovana kauhistuttaa nykyisin monia avohakkuiden vastustajia.

Ikipuut vertaa punapuun kaatumista goottilaisen katedraalin ampumiseen tykillä. Myös Powersin lähestymistapa puiden välisiin vuorovaikutuksiin on altruistinen eikä darwinistinen, luonnonvalintaan perustuva. Sana ”luonnonvalinta” esiintyy 649-sivuisessa teoksessa vain kaksi kertaa.

Sekä Wohllebenin että Powersin teosten tieteellinen perusta kasvien ja puiden sekä muiden organismien välisestä kommunikaatiosta ja vuorovaikutuksista pitää nykytutkimuksen mukaan pääosin paikkansa ja perustuu tutkittuun tietoon.  Kasvien välistä kemiallista viestintää niin maan päällä kuin maan allakin on tutkittu erittäin aktiivisesti jo lähes neljän vuosikymmenen ajan. Suomessa tätä tutkimusta on tehty pitkään etenkin Itä-Suomen ja Turun yliopistoissa.

Saavutetut tulokset ovat erittäin kiehtovia. Ne ovat kuitenkin levinneet suuren yleisön tietoisuuteen hitaasti tai mystifioidussa muodossa. Myöskään tiedeyhteisö ei ole osoittanut tämän tieteenalan saavutuksiin suurempaa kiinnostusta.

Ehkäpä luonnon yläpuolelle itsensä kohottaneelle länsimaiselle ihmiselle tuottaa älyllisiä vaikeuksia ymmärtää ja hyväksyä, että kasveihin on kymmeniä miljoonia vuosia kestäneen evoluution myötä syntynyt monia sopeutumia, joiden avulla ne voivat välttää syödyksi tulemista sekä toisaalta kykenevät menestymään kasvuympäristössään.  Siinä ei ole mitään mystistä.

 

Luonnonläheisellä metsänhoidolla on lähinnä saksalaiseen metsänhoitoon liittyvä historiallinen taustansa, johon suomalainenkin metsänhoito oli sidoksissa aina toiseen maailmasotaan saakka.

Sotien jälkeen luonnonläheistä metsänhoitoa pyrki edistämään etenkin monipuolinen metsävaikuttaja Erkki K. Kalela 1940-luvulla. Hän kehitti suomalaisiin olosuhteisiin soveltuvan luonnonmukaisen metsänhoidon oppirakennelman. Kalelan päätarkoituksena oli saada määrämittaharsinnalla huonoon kuntoon saatetut Suomen metsät uudistumaan luontaisesti.

Sodan silpoman ja köyhtyneen Suomen täytyi kuitenkin maksaa raskaat sotakorvaukset Neuvostoliitolle ja jälleenrakentaa maa.  Suomi oli jäänyt ilman Yhdysvaltojen läntiseen Eurooppaan kohdistamaa massiivista Marshall-talousapua. Niinpä tarvittavat resurssit jouduttiin kiskomaan oikeastaan ainoasta luonnonvarastamme, metsistä. Kalelan luonnonmukainen metsänhoito ja luontoarvot jäivät toissijaisiksi.

Etenkin alkuvaiheessa pääosa sotakorvauksista muodostui puunjalostustuotteista: selluloosasta, paperista ja vanerista aina puutaloihin saakka. Nykyisin metsänhoitoomme ollaan palauttamassa luonnonläheisen metsänhoidon menetelmiä, mutta niidenkin juuret ovat keskieurooppalaisissa metsänhoidon oppirakennelmissa.

 

Luonnosta nauttiminen on sinänsä erittäin positiivinen ja elämää rikastuttava voimavara. Vaikka olemme ihmislajina osa luomakuntaa, olemme tuhonneet elollista ja elotonta luontoa siinä määrin, että nykyistä aikakautta on alettu kutsua uudeksi geologiseksi ajanjaksoksi, antroposeeniksi.

Luonnosta ja elonkirjosta saatu elinvoima voidaan nähdä myös vastareaktiona maapallon ekosysteemejä tuhoavalle jatkuvan talouskasvun ajatukseen perustuvalle materialistiselle kulutusyhteiskunnalle. Vastareaktio on nousemassa esiin kaikilla kulttuurin alueilla.

Kenties kokija ja näkijä Olavi Paavolainen ennustaisi edessä olevan kahden maailmankatsomuksen välisen kamppailun: humanismi haastaa ahneuden.

 

Kirjoittajista Pekka Niemelä on biodiversiteetti- ja ympäristötieteen emeritusprofessori Turun yliopistossa. Leena Laiho on filosofian tohtori, joka on toiminut saksan kääntämisen ja tulkkauksen lehtorina Turun yliopistossa.

Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2021. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.