Isä kuitenkin
Otto Gabrielssonin isä ei huolinut poikaansa elämäänsä. Paitsi välillä. Ja olisi poika saanut käyttää hänen sukunimeäänkin, Donneria.
Pojalle annettiin vain yksi etunimi: Otto. Se tuli kummankin vanhemman suvusta, sattumalta molempien isoisillä oli ollut sama nimi.
Vastasyntyneen lapsen isä oli naimisissa, äiti ei. Oli joulukuu vuonna 1981 Ruotsissa ja nainen oli luvannut miehelle, ettei paljastaisi tämän henkilöllisyyttä. Hän jätti kertomatta lapsensa isän nimen omalle äidilleenkin.
Poika sai äitinsä sukunimen, Gabrielsson. Henkilötietoihin ei merkitty isästä mitään.
Vanhemmat työskentelivät yhdessä, isä oli nyt äidin esimies, mutta he olivat tutustuneet jo vuosia aiemmin. Mies oli lahjoittanut naiselle kirjoittamiaan kirjoja, tuonut ulkomailta keittokirjoja ja käynyt kylässä saunomassa.
Ennen pojan syntymää mies muutti takaisin kotimaahansa Suomeen, vaikka jatkoi työskentelyä Ruotsissa vielä hetken.
Poikaansa hän näki muutaman kerran tämän ensimmäisten kuukausien aikana. Hän osti lapsen äidille monitoimikoneen, jotta tämän olisi helpompi laittaa ruokaa.
Muuten äiti huolehti pojasta yksin. Hän oli 37-vuotias ja työskenteli elokuvatuottajana. Koti oli vähän matkan päässä Tukholmasta. Äiti palasi töihin pian pojan syntymän jälkeen ja kuljetti lasta toisinaan mukanaan tuotantopalavereissa.
Isä pysyi naimisissa vielä seitsemän vuotta vaimonsa kanssa. Heillä ei ollut yhteisiä lapsia. Yhteydenpito Ruotsissa asuvaan lapseen ja tämän äitiin katkesi pian Suomeen muuton jälkeen.
Kaksi vanhempaa sisarusta ja äiti, Otto Gabrielsson vastasi ensimmäisillä luokilla, jos joku kysyi hänen perheestään. Harva opettajista tai kavereiden vanhemmista kyseli jatkokysymyksiä.
Saltsjö-Boon esikaupunkialue oli vauras, tapoihin kuului hienotunteisuus. Ja olihan kuitenkin jo 1990-luvun alku. Lain mukaan avioliiton ulkopuoliset lapset ja aviossa syntyneet olivat olleet tasa-arvoisia Ruotsissa jo runsaat parikymmentä vuotta. Suomessakin lähes yhtä pitkään.
Gabrielsson vertasi silti itseään kavereihinsa. Useimmilla oli isä.
Hänelläkin oli, mutta sitä oli vaikea käsittää.
Mitä ajatella isästä, jota ei ole koskaan tavannut? Ja jos ei edes tiennyt sukusoluista tai hedelmöittymisestä oikein mitään?
Mitä vanhemmaksi Gabrielsson kasvoi, sitä enemmän hän alkoi kysellä isästä.
Äiti kertoi hiukan, nimen ja ammatin esimerkiksi.
Kun Gabrielsson oli noin kymmenvuotias, hänen luokkansa vieraili kirjastossa. Paikkaa esitellyt kirjastonhoitaja mainitsi, että erään luokkalaisen isä oli kirjoittanut lastenkirjoja.
Äkkiä Gabrielsson halusi kertoa, että hänenkin isänsä oli kirjailija.
Kirjastonhoitaja kysyi, minkä niminen isä oli ja mitä tämä oli kirjoittanut.
Gabrielsson ei osannut vastata. Hänelle jäi olo, ettei kirjastonhoitaja uskonut koko juttua.
Myöhemmin hän ei ole varma, miksei saanut sanottua isän nimeä.
Mutta ei hän ollut tottunut sanomaan sitä kenellekään. Eihän isästä puhuttu edes isoäidin kanssa.
Etsin hänet, äiti sanoi lopulta, kun Gabrielsson oli kysellyt jo pitkään.
Sen on täytynyt olla äidille vaikeaa, Gabrielsson sanoo videopuhelussa huhtikuussa 2020. Äitihän oli kuitenkin antanut isälle lupauksen, että pitäisi pojan salaisuutena.
Ensimmäisen tapaamiskerran päätteeksi isä istui poikansa sängylle pelaamaan lautapeliä.
Peli oli erakkopeli, yksinpeli jossa puiset nappulat syövät toisiaan. Mitä paremmin osaa pelata, sitä vähemmän nappuloita jää jäljelle.
Isä yritti fuskata, molempia huvitti.
Pojan äiti oli valmistanut ruoaksi viinissä keitettyjä simpukoita.
Vanhemmat olivat tehneet uuden sopimuksen lapsesta. Isä oli luvannut ryhtyä virallisesti isäksi, mutta halusi sopimuksen, ettei äiti vaatisi elatusapua. Viranomaisille ilmoitettaisiin isästä vain henkilötiedot.
Niin ne oli ratkaistu, elatus ja isyyden tunnustaminen. Kaksi kysymystä, joita lainsäädännössä oli yritetty ratkoa vastahakoisten vanhempien varalta.
Ensin lainsäädäntö turvasi lapselle oikeuden elatukseen. Suomessa voitiin vielä 1970-luvun alussa velvoittaa mies maksamaan elatusmaksuja mutta ei tunnustamaan isyyttään vastoin tahtoaan.
Gabrielssonin isän ehdottama sopimus ei olisi ollut sitova, jos asia olisi tullut esille viranomaisten kanssa. Lapsen edun mukaiseksi katsotaan, että tämä saa elatusta kummaltakin vanhemmaltaan.
Äiti piti isän ja lapsen suhdetta tärkeämpänä kuin kustannusten jakamista ja allekirjoitti paperin.
Isän soutuvene oli Ruotsista tuotu, sitä Gabrielsson souti mielellään. Kerran isä sanoikin, että hän voisi periä veneen aikanaan. Gabrielsson ilahtui.
Yksitoistavuotiaasta saakka Gabrielsson vietti joka kesä viikon Suomessa.
Isällä oli uuden vaimonsa kanssa kesäpaikka Tammisaaressa. Siellä olivat myös heidän kaksi lastaan, Gabrielssonia vajaat kymmenen vuotta nuoremmat pojat. Hänen velipuolensa.
Isä, pappa, pikkupojat kutsuivat, kun heillä oli asiaa Gabrielssonin isälle. Gabrielsson ei osannut sanoa isä, mutta ei myöskään käyttää isän etunimeä.
Kesäpaikka oli rannassa. Isän soutuvene oli Ruotsista tuotu, sitä Gabrielsson souti mielellään. Kerran isä sanoikin, että hän voisi periä veneen aikanaan. Gabrielsson ilahtui. Hän ei ollut koskaan saanut isältä lahjaa syntymäpäiväksi tai jouluksi.
Saunassa isä puhui joka kerta siitä, että ruotsalaiset eivät osanneet saunoa kunnolla. Ruotsalainen sauna oli liian kuiva, vaikka saunan piti olla kostea.
Lähistöllä asui myös muita isän sukulaisia. Vuosien kuluessa kaikki tottuivat ruotsalaiseen poikaan, joka viipyi aina viikon.
Toisinaan Gabrielsson näki isäänsä myös Helsingissä. Tuli laivalla Tukholmasta ja oli maissa muutaman tunnin. He saattoivat käydä yhdessä esimerkiksi lounaalla.
Välillä Gabrielssonin äiti oli mukana. Hän toi miehelle mielellään tuliaiseksi viskiä, josta tiesi tämän pitävän.
Jonain vuonna isä ja poika tapasivat vain kerran, kesällä. Enimmillään ehkä neljä kertaa vuodessa.
Isä kävi Tukholmassa toisinaan kirjanjulkistamistilaisuuksissa, kokouksissa ja hautajaisissa, mutta ei ilmoittanut vierailuista pojalleen.
Parina kertana kesäpaikassa vieraili samaan aikaan isän ainut tytär. Siskopuoli oli Gabrielssonia alle vuoden vanhempi, myös syntynyt avioliiton ulkopuolisesta suhteesta.
He olivat teini-ikäisiä ja Gabrielssonia ujostutti, mutta hän piti siskosta, joka tuntui rohkeammalta kuin hän itse.
Hänen elämäänsä oli muutamassa vuodessa tullut paljon uusia perheenjäseniä ja sukulaisia sen jälkeen, kun isä oli taipunut pitämään yhteyttä.
Oli lisäksi kaksi vanhempaa isovelipuolta, mutta heistä hän tapasi vain toisen.
Isoveli oli nähnyt Gabrielssonin kerran, kun tämä oli muutaman kuukauden ikäisenä ollut mukana äitinsä työpalaverissa, mutta isoveli ei tiennyt, että siinä oli hänen velipuolensa. Hän oli kuullut pikkuveljestä vasta vuosia myöhemmin ja sattumalta sitä ennen nimennyt oman poikansa Otoksi.
Isä ei ollut pitänyt isoveljiin yhteyttä vuosiin. Hänen mukaansa lasten äiti oli aikoinaan tehnyt yhteydenpidosta vaikeaa.
Niin lapsen ihmissuhteet järjestyvät, vanhempien kautta.
Avioerotilanteissakin sovitaan tapaamisoikeudesta lapsen ja vanhemman välillä. Muut läheiset tulevat perässä sen mukaan, mitä vanhemmat päättävät tehdä tai jättää tekemättä.
Lapsen asemaa on kyllä yritetty parantaa vuosikymmeniä. On alettu puhua vieraannuttamisesta ja perheiden monimuotoisuudesta.
Lapsella voi olla elämässään tärkeitä ihmisiä, joiden näkeminen ei kuitenkaan onnistu, jos jompikumpi vanhemmista on haluton järjestämään asiaa.
Suomessa tilanne muuttui vuonna 2019, vähän. Huoltolain uudistuksen myötä niin sanottu isovanhempipykälä astui voimaan. Lapselle voidaan nykyisin taata oikeus tavata isovanhempaansa. Ehdot ovat kuitenkin tiukat, suhteen pitää olla jo valmiiksi läheinen, lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen rinnastettava.
Kaikkien sisarusten tai monen läheisen aikuisen säännöllistä näkemistä ei kannata asiantuntijoiden mukaan ryhtyä ratkomaan virallisilla tapaamissopimuksilla.
Lapsen arjesta tulisi helposti vaikeaa, joustamatonta ja säänneltyä. Samoin kuin lomista.
Vuosien myötä Gabrielssonin jokakesäinen vierailu kutistui usein päivällä tai parilla. Ajan viettäminen yhdessä ei ollut helppoa kummallekaan heistä, isälle ja pojalle. He eivät olleet tottuneet toistensa seuraan.
Lapsena Gabrielssonin oli ollut vaikea puhua isästään kenellekään, mutta parikymppisenä hän alkoi puhua isästä usein ja yhtäkkiä, erityisesti humalassa. Varsinkin jos tapasi sattumalta suomalaisia, mutta usein myös muille.
Hän kertoi, keitä kaikkia isä oli tavannut ja tuntenut: Muhammad Ali, Ingmar Bergman, Harriet Andersson.
Kerran Gabrielsson sai drinkin sillä, että kertoi tarjoajalle isän tavanneen Bertolt Brechtin.
Usein suomalaiset innostuivat siitä, että puhuivat julkisuudesta tuntemansa miehen pojan kanssa.
Monella oli isästä mielipiteitä. Gabrielssonin oloa helpotti, kun joku moitti isää. Tämän kirjoja tai käyttäytymistä.
Mutta moni arvostikin. Isän kirjoja julkaistiin yksi toisensa perään, ne saivat palkintoja, ja moni ovi aukesi sekä Ruotsin että Suomen kulttuurielämässä.
Isä itse oli antanut Gabrielssonille itsestään julisteen muutaman vuoden sen jälkeen, kun he olivat nähneet ensimmäistä kertaa.
Kuva oli mainos. Isä nojasi pöytään villakangaspuvussa. Edessä oli lasipullo ja kristallilasi. ”Schweppes maistuu lapsilta kielletyltä.”
Gabrielsson piti julistetta ensin huoneensa seinällä, mutta otti sen myöhemmin alas.
Kun Gabrielsson oli jo nuori aikuinen, isä antoi hänelle luvan käyttää sukunimeään, Donneria, jos poika haluaisi. Ei kannustanut, mutta sanoi sen käyvän päinsä.
Lupaa tai ei, Gabrielsson olisi todellisuudessa saanut helposti vaihdetuksi sukunimensä yhdellä lomakkeella. Isä ei olisi edes halutessaan pystynyt estämään sitä.
Gabrielsson halusi kuitenkin pitää nimensä.
Isä kysyi Gabrielssonilta toistuvasti samoja kysymyksiä, kun he tapasivat. Tämän ruotsalaisista sisarpuolista, esimerkiksi.
Gabrielssonin isovelipuoli oli hetken 1990-luvulla työskennellyt poliisilaitoksella vahtimestarina.
Onko veljesi edelleen poliisi? isä kysyi.
Ei, ei hän ole oikeastaan koskaan ollut, Gabrielsson korjasi, niin kuin oli vastannut aiemminkin.
Soittaako siskosi vielä viulua? isä kysyi.
Soittaa, Gabrielsson sanoi. Sisko oli ammattimuusikko, viulun soittaminen oli tämän työtä.
Häneltä itseltään isä kysyi yleensä aina, oliko töitä.
Ei, Gabrielsson joutui vastaamaan. Hänen opintonsa olivat vuodesta toiseen kesken.
Hän opiskeli lukion jälkeen Tukholman yliopistossa uskontotiedettä ja taidehistoriaa. Myöhemmin hän aloitti psykologian opinnot Karoliinisessa instituutissa.
Välissä Gabrielsson oli elänyt muutaman vuoden maaseudulla Etelä-Ruotsissa. Hän viljeli esimerkiksi nauriita. Se ei sujunut hyvin. Peruskoulussa hänellä oli ollut vaikeaa, lukiossa meni paremmin.
Toisinaan Gabrielsson joi runsaasti alkoholia. Myöhemmin hän hakeutui terapiaan.
Psykologian opinnotkin takeltelivat, mutta etenivät.
Gabrielssonille ja hänen isälleen ei koskaan tehty isyystestiä. Erilaisia, perinnöllisyyttä arvioivia testejä oli ollut käytössä jo 1960-luvulta lähtien, ja isä olisi halutessaan voinut pyytää tutkimusta.
Nykyisin Suomessa avioliiton ulkopuolisille lapsille tehdään testi, jos vanhemmat haluavat tai lastenvalvoja katsoo hyväksi varmistaa asian. Tarvittaessa tuomioistuin määrää asiasta.
Jokainen lapsi perii kummaltakin vanhemmaltaan puolet geeneistään.
Koukkumaiset polvet, huono ryhti ja jotakin samaa lapsuudenkuvissa, Gabrielsson luettelee yhtäläisyyksiään isänsä kanssa.
Silmistä hän ei ole varma, hänellä on siniset, mutta isän silmien väriä hän ei muista.
Isälle geeneillä ei ollut juuri väliä, sitä hän halusi aina korostaa.
Isä signeerasi kirjojaan esiintymisen päätteeksi. Gabrielsson asettui jonon hännille ja pyysi kirjaa itselleen. Isä ei antanut, vaan sanoi, että Gabrielsson voisi ostaa sen itse.
Vuonna 2007 Gabrielsson oli isänsä kesäpaikassa viimeistä kertaa. Miksi, siihen hänen on vaikea vastata.
Pienet asiat kasaantuivat.
Hän oli jo 25-vuotias. He olivat viettäneet juhannusta, ja myöhemmin isä kävi asunnollaan läpi kirjojaan, oli luopumassa osasta. Gabrielsson sai kassillisen, mutta isä kieltäytyi antamasta Henry David Thoreaun teosta Elämää metsässä.
He yrittivät lähteä yhdessä saunomaan, mutta sauna olikin suljettu. Isä soitti vaimolleen, että tulisi sittenkin tämän kanssa Stockmannille katsomaan keittiötarvikkeita.
Hän jätti Gabrielssonin asunnolleen ja pyysi tätä pudottamaan lähtiessään avaimet postiluukusta sisään.
Ei riitaa, ei mitään suurta erimielisyyttä, mutta äkkiä tilanne tuntui sietämättömältä.
Gabrielsson päätti olla ottamatta isään enää yhteyttä. Eikä isäkään ottanut häneen.
He vaihtoivat muutaman viestin. Isä kyseli taas, oliko hän töissä. Ei vielä, hän yrittäisi saada töitä valmistumisen jälleen. Ja isä vastasi viimeisen kerran: ”Juu, hyvä, että yrität. JD.”
He tapasivat seuraavan kerran vuonna 2013. Isä oli julkaissut samana vuonna kirjan. Se käsitteli hänen omaa elämäänsä, sivuja oli 1 024.
Gabrielsson aloitti kirjan lukemisen. Isä kirjoitti siinä hänestäkin, samoin kuin tyttärestään.
”Kaksi ensimmäistä, sattumalta tuotettua 80-luvun lasta olivat erehdyksiä molemmat, mutta hepä elävät.”
Gabrielsson otti yhteyttä, kun näki isänsä tulevan Tukholmaan esittelemään kirjaa. He kävivät kahvilla ennen tilaisuutta.
Gabrielsson sai sanottua, että isän käyttämä sana tuntui pahalta.
Ehkä ”sattuma” olisi ollut parempi sana, isä myönsi.
Tapaaminen kesti vartin.
Muutaman tunnin päästä isä signeerasi kirjojaan esiintymisensä päätteeksi. Gabrielsson asettui jonon hännille ja pyysi kirjaa itselleen. Isä ei antanut, vaan sanoi, että Gabrielsson voisi ostaa sen itse.
Myöhemmin isä katui vastaustaan, niin hän kirjoitti seuraavassa kirjassaan parin vuoden päästä.
He näkivät viiden vuoden aikana kerran pikaisesti Tukholmassa ja joitakin kertoja Helsingissä.
Vuonna 2018 isä oli taas esittelemässä uutta kirjaa Tukholmassa. Gabrielsson maksoi 120 kruunua sisäänpääsystä tilaisuuteen.
Tällä kertaa isä oli huolehtinut jo aikaisemmin, että Gabrielsson oli saanut kirjan.
Entä haluaisiko hän tavata? Gabrielsson halusi tietää.
”Soita minulle. Onhan sinulla numeroni”, isä vastasi.
Sen jälkeen he olivat yhteydessä enää kerran sähköpostitse. Isä pyysi Gabrielssonia lähettämään henkilötietonsa.
”Siltä varalta, että tulevaisuudessa perit pienen osan minusta!”
Gabrielsson huolestui, oliko isä sairaana. He vaihtoivat muutaman viestin. Isä oli kunnossa, hän kyseli taas Gabrielssonilta, oliko tämä töissä. Ei vielä, hän yrittäisi saada töitä valmistumisen jälkeen.
Ja isä vastasi viimeisen kerran:
”Juu juu, hyvä että yrität.
JD.”
Vähän ennen viimeistä tapaamista isä oli antanut yhteishaastattelun nuorimman poikansa kanssa Kuukausiliitteen perhesuhteita käsittelevälle palstalle.
Muissa lehdissä ja sosiaalisessa mediassa tartuttiin siihen, kuinka hän puhui vahingossa syntyneistä lapsistaan. Erityisesti ainoasta tyttärestään, joka oli kuollut vuotta aiemmin. Alkoholiin ja omaa syytään, isän mukaan.
Kauhisteltiin, miten hän ei vaikuttanut katuvan lastensa hylkäämistä. Joku toimittaja epäili kommentteja markkinointikikaksi, nuorimmalta pojalta oli juuri ilmestynyt esikoiskirja.
Käytöstä pidettiin jäänteenä vanhasta. Noin ei enää nykyaikana tehdä!
Vanhemmuus on muutamassa vuosikymmenessä lakannut olemasta itsestäänselvyys. Valinta ja halu ovat korostuneet.
Ei ole kuitenkaan kovin harvinaista vieläkään, että vanhempi katoaa lapsensa elämästä. Vaikka lapsi olisi alaikäinen.
Lastenvalvojat auttavat työkseen vanhempia tekemään sopimuksia lapsen asumisesta ja tapaamisesta.
Vaikeista tilanteista on kaksi erilaista ääripäätä.
Toisessa ovat vanhemmat, jotka taistelevat lapsesta. Kumpikin haluaisi lapsen. Voi olla pelko, että toinen vanhempi kaappaa lapsen.
Silloin lapselle voidaan järjestää valvottuja tapaamisia vanhemman kanssa. Kaupungin tiloissa, niin että sosiaalityöntekijä on paikalla koko ajan. Sama koskee väkivaltaan syyllistyneitä vanhempia.
Toisessa ääripäässä ovat lapset, joita oma vanhempi on haluton näkemään.
Joskus vanhemmat alkavat luistaa sopimuksesta vähitellen esimerkiksi eron jälkeen, kun uusi arki vakiintuu. Eivätkä kaikki vanhemmat tee virallista sopimusta lainkaan.
Lapsi itse saa käytännössä päättää tapaamisten lopettamisesta 12-vuotiaana. Mielipide yritetään huomioida aiemminkin.
Mutta vanhempaa ei voi pakottaa tapaamaan lastaan. Jos tapaamissopimusta lakkaa noudattamasta, kukaan ei voi mitään. Ei lapsi, toinen vanhempi tai viranomaiset.
Vuoden 2019 lopulla kustantamo S&S julkisti, että Gabrielssonilta ilmestyy kirja. Hyljeksityn pojan puheenvuoro, katalogissa luki.
Isä kuuli pojan hankkeesta vasta silloin. Lehdistä soiteltiin hänelle.
”Sen haluan sanoa, että tämä sanonta ’hyljeksitty poika’ on aivan väärin”, isä kommentoi Iltalehdelle.
”Joskus minusta tuntuu, että olen koira, joka on saanut kirppuja jonnekin, jotka ärsyttävät minua”, isä sanoi kirjahankkeesta Ilta-Sanomille.
Kustantaja tiivisti Gabrielssonille isän Iltalehdelle antaman haastattelun ruotsiksi. Aiemmin Gabrielsson oli kääntänyt isästä tehtyjä juttuja Googlen kääntäjän avulla.
Saman vuoden heinäkuussa isä oli ollut sairaalassa keuhkokuumeen vuoksi. Hän oli 86-vuotias. Aiemminkin uusiutunut syöpä vaivasi taas, Gabrielsson tiesi sen.
Joulukuun alun tienoilla Gabrielsson huomasi, että isän numerosta oli tullut puhelu.
Hän jätti soittamatta takaisin. Sen jälkeen puheluita ei enää tullut.
Tammikuun lopussa Gabrielsson sai isänsä nuorimmalta pojalta sähköpostiviestin.
”JD kuolemassa”, luki otsikkokentässä.
Nuorin velipuoli kirjoitti, että lähettää sähköpostin, koska se oli ainoa Gabrielssonin yhteystieto, joka hänellä oli. Isän kunto oli jo huono.
Gabrielsson kiitti tiedosta. Häntä ei pyydetty paikalle, eikä hän lähtenyt.
Seuraavana päivänä, kolmen aikoihin iltapäivällä, velipuolelta tuli uusi viesti. Se oli lyhyt, kaksi virkettä. Isä oli kuollut jo.
Gabrielsson vastasi lähettämällä sydänemojin.
Kuukautta myöhemmin kaikki viisi poikaa kokoontuivat isän vaimon kanssa. Hautajaiset olivat olleet edellisenä päivänä, 23. helmikuuta. Se oli ensimmäinen kerta, kun he olivat tällä tavalla koolla.
Isän omaisuus oli ollut suuri. Lapsuudenkotina ollut arvoasunto, toinen asunto yhdessä vaimon kanssa, kolmas asunto, kesäpaikka, taidetta. Kirjojen ja elokuvien oikeuksia.
Suurin osa omaisuudesta oli isän perustaman tuotantoyhtiön nimissä. Yhtiö oli jo vuosia aikaisemmin siirretty lähes täysin kahden nuorimman pojan nimiin, isän nimiin oli jäänyt vain muutama prosentti.
Lopusta vaimo peri puolet, kaksi nuorinta poikaa osan ja neljäsosa jaettiin lakiosina kaikkien lasten kesken.
Isän vaimo tarjosi, että kolme vanhinta poikaa voisivat ottaa muistoksi jonkin vaatteen.
Vanhin veljistä ei halunnut mitään, toiseksi vanhin sen sijaan otti muutaman.
Gabrielsson valitsi kylpytakin. Finlaysonin valmistaman, siniharmaan ja risaksi asti käytetyn. Sen näköisen, että se oli ollut vanhan miehen mieleen.
Jutussa on käytetty lähteenä Otto Gabrielssonin teosta Rikkaruoho – viimeinen kirje isälle (S&S, 2020). Lisäksi juttua varten on haastateltu ylitarkastaja Sanna Koulua Lapsiasiavaltuutetun toimistosta ja lastenvalvoja Linda Niinistä Helsingin kaupungilta.