Miksi en tule isäksi?

Matti Muukkoselle oman lapsen hankkimisesta tuli kipeä asia.

Matti Muukkonen sanoi, että haluaa varata ajan lääkärille.

Hän pelkäsi, että hoitaja kysyy syytä. Millaista vaivaa?

Keskitetyssä ajanvarauksessa niin kuului tehdä. Hoitajan tehtävä olisi arvioida, kuinka kiireellisen ajan hän tarvitsisi.

Muukkonen tunsi terveydenhuollon prosessit Mikkelin seudulla. Hän oli pienen Suomenniemen kunnanjohtaja, 30-vuotias hallintotieteiden tohtori.

Hän sai ajan seuraavalle viikolle, kesäkuun loppuun 2012. Hoitaja ei kysynyt syytä.

Mutta kun hän istui lääkärin vastaanottohuoneessa Pankalammen terveyskeskuksessa, syy oli kerrottava.

Se oli vaikeaa. Hän ei oikein tiennyt, miten olisi asian muotoillut.

”Kun ei oo vaimoo saatu tiineeksi…”

He olivat yrittäneet vuoden. Vaimolla oli edellisestä liitosta lapsia, 6-vuotias tytär ja 4-vuotias poika, joten vika ei voinut olla vaimossa. Sen oli oltava hänessä.

 

Lääkäri oli nuori, Muukkosen ikäinen. Hän näytti neuvottomalta, ja Muukkonen kiusaantui entisestään.

Lääkäri kääntyi tietokoneelleen. Oliko perussairauksia, lääkitystä? Oliko leikkauksia tehty? Olivatko kivekset laskeutuneet normaalisti teini-iässä?

Ei, ei, ei, kyllä.

Muukkonen saisi lähetteen Mikkelin keskussairaalaan, siellä asiaa voitaisiin tutkia. Mutta ensin otettaisiin verikoe sekä siemennestenäyte, pt-sper. Olisi syytä varata aika laboratoriosta.

Muukkonen lähti vastaanotolta huojentuneena. Nyt asiat etenisivät.

Jo edellisenä syksynä vaimo oli ihmetellyt, miksei tule raskaaksi. Aikaisemmin se oli tapahtunut nopeasti, ja hän oli vielä nuori, 25-vuotias.

Oli etsitty tietoa netistä. Siellä oli sanottu, että ongelmasta voitiin puhua vasta, kun lasta ei ollut kuulunut 12 kuukauteen. Sitä ennen ei kannattanut hakeutua tutkimuksiin.

Mutta vaimo oli huolissaan, vaikka aikaa oli kulunut vasta kolme kuukautta.

Sen jälkeen oli tapahtunut muita asioita. Muukkonen oli valittu Suomenniemen kunnanjohtajaksi, ja joulukuussa 2011 perhe oli muuttanut Helsingistä Mikkeliin. Oli ostettu lähes 200 neliön omakotitalo Laajaharjusta, kaupungin eteläpuolelta. Vaimo oli jatkanut sairaanhoitajaopintojaan.

Muukkonen varasi ajan laboratoriosta. 2.7.2012 kello 7.50. Mutta paikan päällä ilmeni ongelmia. Terveyskeskuksessa oltiin sitä mieltä, ettei spermanäytettä otettaisi täällä vaan keskussairaalassa. Hoitaja ei edes tiennyt, mitä lyhenne pt-sper tarkoitti.

Asia ei edennyt, ja Muukkonen soitteli perään. Viisi kuukautta tuhlaantui.

Lopulta näyte otettiin keskussairaalassa. Tulokset tulivat 2. marraskuuta 2012.

Jos spermanäyte on normaali, 1,5 millilitrassa on vähintään 40 miljoonaa siittiötä ja niistä ainakin 13 miljoonaa liikkuu.

Muukkosen tulos oli niin hämmentävä, ettei hän oikein edes ymmärtänyt sitä:

”Koko ruudukossa 2 liikkuvaa ja 5 liikkumatonta.”

Siis ei mitään.

Testi oli uusittava, hoitaja sanoi. Tulokset saattoivat vaihdella huomattavasti, pelkkä flunssakin saattoi heikentää hetkellisesti siemennesteen laatua. Sen vuoksi asia tarkistettaisiin.

Tähän ajatukseen Muukkonen tarrasi. Testi oli uusittava.

 

Hän yritti ajatella kaiken aikaa rationaalisesti. Niin hän oli tottunut tekemään.

Tunnistetaan ongelma, laaditaan suunnitelma ja toimitaan.

Vuonna 2005 hän oli ottanut valtavan loppukirin opinnoissaan. Reilussa vuodessa hän oli lukenut 270 opintoviikkoa yhteiskuntapolitiikkaa ja hallinto-oikeutta. Maisterin tutkintoon olisi riittänyt 160 opintoviikkoa.

Vuonna 2011 hän oli laihduttanut. Hän oli ollut ylipainoinen aina, ja vuonna 2010 hänelle oli ehdotettu lihavuusleikkausta. Silloin painoa oli ollut 162 kiloa. Hän ei mennyt leikkaukseen vaan laihdutti, vuoden aikana 40 kiloa. Sitten vielä 15 kiloa.

Vuonna 2012 hän teki väitöskirjansa loppuun ja väitteli tohtoriksi 29-vuotiaana.

Ja nyt tämä asia, tämä yksinkertainen perustehtävä, suvun jatkaminen. Eikö hän tästä kyennyt suoriutumaan?

Ystäväperheessä tultiin raskaaksi, puolivahingossa. Pilleri jäi kerran ottamatta, ja se oli siinä. Piti iloita uutisesta, toisen onnesta, mutta ilo oli väkinäistä. Kun itse olisi todella halunnut lasta ja toiset vain…

Lähipiirissä tunnuttiin tietävän, miten asia pitäisi hoitaa. ”Kyllä se siitä, kun lakkaatte yrittämästä!”

Miten se tapahtuisi? Ei harrasteta enää seksiä? Ei toivota lasta?

Aina ohjeita ei jaksanut kuunnella. Tuli sanottua vastaan, kerrottua miltä ne tuntuvat. Se sai kaikki vaivautuneiksi.

Mutta useimmiten hän oli hiljaa, ei välittänyt.

 

Syksyllä 2013 alkoi vihdoin tapahtua.

Tuli kutsu koeputkihedelmöityshoitoon. Niitä tehdään Suomessa vuosittain noin 8 000.

Muukkosta oli testattu pitkin vuotta. Uusi siemennesteanalyysi – jonka tulos oli parempi mutta ei vieläkään normaali – testosteronikoe, kromosomitutkimus. Ne hoituivat tavallisilla verikokeilla.

Kromosomitutkimusta hän oli jännittänyt. Siemennesteen heikko laatu saattaa johtua myös kromosomihäiriöstä. Näin on 5–10 prosentilla tapauksista.

Ajatukset olivat poukkoilleet. Jos ilmeneekin, että hän on jokin luonnonoikku, ei mies ollenkaan? Jos löydetään erikoinen poikkeavuus? Hän tiesi, että mietti varmasti järjettömyyksiä, mutta ei voinut itselleen mitään.

Poikkeavuuksia ei löytynyt.

Sen jälkeen tutkittiin vaimoakin, mutta syy ei selvinnyt silläkään tavalla.

Puolitoista vuotta oli kulunut pelkkiin testeihin, ja Muukkosen kaltaista miestä se oli turhauttanut.

Koeputkihedelmöitys tehtäisiin Kuopiossa, yliopistollisessa sairaalassa. Menetelmäksi oli valittu niin sanottu ICSI-hoito eli mikroinjektiotekniikka. Sitä käytetään, jos miehen siittiöitä on normaalia vähemmän.

Marraskuussa 2013 aloitettiin vaimon hormonilääkitys. Pistos navan alle kerran päivässä.

Tarkoitus oli, ettei munasarjoissa kypsyisi kerrallaan vain yhtä munasolua vaan mahdollisimman monta, 10–20 kappaletta. Solujen kasvamista seurattiin ultraäänellä, ja joulukuun alussa ne olivat kypsiä kerättäviksi.

Muukkosen olisi pitänyt mennä mukaan toimenpidehuoneeseen, ehdottomasti, mutta hän ymmärsi sen vasta jälkeenpäin. Munasolut imettiin munasarjoista kapealla, ontolla neulalla, ja vaikka vaimoa puudutettiin, se sattui.

Eikä munasolujen kasvattaminenkaan ollut aivan yksinkertaista. Munasarjat olivat turvonneet greipin kokoisiksi, kivistäviksi palloiksi, jotka hankasivat vatsakalvoa. Kipua oli vain kestettävä.

Operaation jälkeen käveltiin yhdessä parkkihalliin, vaimon oli vaikea liikkua.

Hän oli äreä. Miksi hän joutui kestämään kaiken kärsimyksen? Miksi kaikki tämä paska tapahtui hänen kropalleen?

Muukkonen ei osannut sanoa oikein mitään. Jos hän voisi tehdä jotain, hän tekisi.

Kaksi päivää myöhemmin he palasivat sairaalaan. Kerättyihin munasoluihin oli tehty laboratoriossa mikroinjektio: niihin oli siirretty siittiö ohuella neulalla. Lopputulos oli neljä onnistumista, neljä siirtokelpoista alkiota.

Yksi alkioista vietiin kohtuun, kolme pakastettiin.

Siirto oli yksinkertainen ja nopea toimenpide, kymmenen minuuttia. Tunnelma oli toiveikas.

Kahden viikon kuluttua saisi tehdä raskaustestin.

Vaimo ei malttanut odottaa määräpäivää vaan alkoi ”tikuttaa” hyvissä ajoin. Toinen viiva oli himmeä, mutta selkeästi viivoja oli kaksi. Nyt se oli tapahtunut. Raskaus oli alkanut.

Vaimo totesi huvittuneena, ettei pääsisikään Cheekin stadionkonserttiin, johon oli saanut jonotettua liput. Konsertti olisi elokuun lopussa 2014, ja samoihin aikoihin syntyisi vauva.

Joulun odotuksesta tuli onnellinen.

 

Verenvuoto alkoi välipäivinä. Ensin se oli vähäistä, ehkä syytä huoleen ei olisi.

Lopulta sairaalaan oli kuitenkin lähdettävä, ja loppiaisena asia oli selvä. Keskenmeno raskausviikolla 6.

Asia piti vielä saattaa loppuun: joko vaimolle tehtäisiin kaavinta sairaalassa tai sitten toimenpide voitaisiin hoitaa lääkkeillä kotona.

He valitsivat lääkkeet, vaikka niissäkin oli haittavaikutuksensa. Verenvuoto ja kohdun supistelu, kipu.

Kipua kesti muutaman tunnin, mutta se oli kova.

Muukkonen tunsi itsensä voimattomaksi. Käytännössä hän saattoi vain katsoa vierestä.

Tilanne oli hänestä ”aivan hirveä näytelmä”.

 

Kului puoli vuotta.

Perhe muutti Espooseen. Suomenniemi oli liitetty Mikkeliin ja kunnanjohtajan toimi lakkautettu. Muukkonen oli siirtynyt töihin Mikkelin Puhelin Oyj:hin. Hän sai siirron pääkaupunkiseudulle, Vantaan toimipisteeseen.

Oli aika keskustella vakavasti. Oliko heillä edellytyksiä jatkaa lapsettomuushoitoja?

Siirtoja oli tehty lisää – Kuopiossa pakastetut munasolut, uusi yritys Väestöliitossa – mutta ne kaikki olivat päättyneet pettymykseen.

Muukkonen pohti luovuttamista. Syy oli ilmiselvästi hänessä, mutta minkä hän sille mahtoi, jos asia ei kerta kaikkiaan onnistunut.

Vaimo oli valmis kokeilemaan lahjasoluja, mutta Muukkonen vierasti ajatusta. Hänen lapsensa saisi alkunsa vieraan miehen siittiöstä. Jotain vastenmielistä siinä oli, vaikka hän hyvin tiesi, että toimenpide tapahtuisi laboratoriossa.

Hän pelkäsi, ettei kiintyisikään lapseen. Jos hän hylkisi sitä eikä voisi tunteelleen mitään? Se ei voisi olla kenenkään kannalta oikein.

Mietteet olivat hankalia, ja ristiriitaisiakin. Hän oli ottanut perheeseensä kaksi vierasta lasta, vaimon tyttären ja pojan, eikä ollut empinyt yhtään. Lapset olivat hänelle kuin omia. Ja adoptioonkin hän oli valmis. Mutta lahjasolut, siinä oli jotain selittämättömän vaikeaa.

Vaimo ei ymmärtänyt perusteluja. Hänestä mies oli vain epäjohdonmukainen.

Välit kiristyivät. Oikeastaan ne olivat olleet kireät jo jonkin aikaa. Vauva vei kaiken tilan, vaikkei sitä ollut edes olemassa. He olivat surullisia koko ajan. Toivottiin ja petyttiin, toivottiin ja petyttiin.

Muukkonen sai tekstiviestin vanhalta ystävältä. He olivat tunteneet koko ikänsä. Pieni poikamme syntyi tänään kello 22.38 ja painoi 2,9 kiloa, pituutta vielä odotellaan. Terveisin onnelliset vanhemmat.

Hän ei pystynyt vastaamaan viestiin. Ei yhtä sanaa, ”onnea”. Ei mitään.

Hän oli vihainen systeemille. Monta asiaa oli hänen mielestään tyritty. Oli viivytelty, toimittu väärin, annettu ylimalkaisia ohjeita. Hän kirjelmöi ja laati valituksia. Se helpotti ahdistusta.

Vaimo sanoi, että hänen pitäisi puhua jollekin. Mutta hän ei osannut, eikä oikein halunnutkaan. Hän oli tottunut käsittelemään ongelmansa itse. Hän yritti pitää asian käytännöllisenä ja miettiä ratkaisuja. Jos hän alkaisi tunteilla, hän ei jaksaisi.

Illat olivat usein vaikeita. Muukkonen olisi halunnut rauhoittua ja käydä nukkumaan. Mutta juuri silloin vaimo halusi keskustella. Ilta sai vaimon apeaksi. Muukkonen taas oli väsynyt, hän ei olisi jaksanut ”puhesekamelskaa”. Tuli sanottua tylysti.

Lasta oli yritetty kolme vuotta.

 

Töissä meni hyvin. Muukkonen sai kuulla, että loppuvuonna 2014 työntekijöille maksettaisiin bonuksia.

He tekivät päätöksen: yritetään vielä kerran. Nyt yksityisellä lapsettomuusklinikalla.

Rahaa oli kulunut tuhansia euroja. Poliklinikkamaksuja, matkakuluja, toimenpidekustannuksia. Yksityislääkärillä koeputkihedelmöitys maksaisi 3 000 euroa, ja lisäksi pitäisi ostaa lääkkeet.

He olivat siihen valmiita. Vielä kerran.

Aikataulusta tuli samanlainen kuin vuotta aikaisemmin. Hormonihoito marraskuussa, munasolujen keräys joulukuussa.

Mutta tekniikka, se mitä soluille laboratoriossa tehtiin, oli erilainen. Klinikalla käytettiin niin sanottua blastokystiviljelyä. Munasoluja viljeltiin pitempään, viisi päivää, eikä vain kaksi päivää, kuten aikaisemmin. Tällä tavalla soluja voitiin seurata kauemmin, katsoa, mitkä niistä kehittyisivät reippaimmin.

Siirtopäivä oli keskiviikko, 10. joulukuuta. Muukkonen oli mukana, uutuuttaan kiiltävissä tiloissa Helsingin Jätkäsaaressa.

Vaimo makasi jälleen kerran hoitopöydällä. Lääkäri latasi alkion kapeaan muovikatetriin ja työnsi sen keskelle kohtuonteloa. Perään hän lähetti terveiset:

”Pysy siellä, se on sulle paras paikka!”

Muukkosta lausahdus lämmitti.

Kahden viikon kuluttua vaimo teki raskaustestin, taas ennen määräaikaa. Häipyi tikun kanssa vessaan.

Kaksi viivaa. Kyllä, kaksi viivaa.

He soittivat heti lapsettomuusklinikalle ja varasivat ajan varhaisultraan. Sellainen kuului hoitopakettiin.

Tammikuun ensimmäisellä viikolla sinne mentiin.

Toimenpidehuoneen ruudulla näkyi sikiöpussi, sen sisällä ruskuaispussi ja siellä riisinjyvän kokoinen sikiö, neljä millimetriä. Lääkäri suurensi ultraäänikuvaa, ja ruudulta saattoi erottaa sykkeen, pikkuruisen sydämen lyönnit.

Se oli taianomainen hetki.

Puettiin ja kiitettiin, käveltiin hissille ja heitettiin yläfemmat.

Pian Muukkosen työpaikalla alkoivat yt-neuvottelut, mutta hän ei osannut sitä surra. Tämä oli niin paljon isompi asia.

Tyttö syntyi 5. syyskuuta 2015 kello 6.30. Minea Lia Matleena.

3 990 grammaa, 53 senttiä ja paljon mustaa tukkaa.

 

Lapsettomuusklinikan laboratoriossa alkioita oli kehittynyt kaksi. Toinen niistä siirrettiin, ja siitä kasvoi tämä mustatukkainen tyttö.

Toinen alkio pakastettiin. Jäädytettiin –196 asteeseen, laskettiin nestemäiseen typpeen ja pantiin klinikan säilytystankkiin. Siellä se yhä odottaa, Helsingin Jätkäsaaressa.