Jumalat ­romahtivat uljaasti

Kokonaisuuden päättävä Jumalten tuho kokoaa yhteen Richard Wagnerin aiempien oopperoiden tematiikan, musiikilliset johtoaiheet ja henkilögallerian.

Kääpiö Alberichin Reinintyttäriltä varastama Reininkulta, josta on taottu sormus, palautuu Reinintyttärille. Se merkitsee vanhan maailman loppua ja jumalten vallan romahtamista. Ring-sarjan aiemmista oopperoista tuttu suuri rengas tai sormus syttyy liekkimyrskyksi, joka nielaisee kitaansa Valhallan jumalat. Taru on lopussa ja skandinaavisen taruston ragnarök, maailmanlopun taistelu on käyty. Kuinka ollakaan, nykyinen maailmantilanne ja synkät tulevaisuudennäkymät hiipivät kuin varkain oopperan katsomoon.

Anna Kelon ohjaus on kiteytynyt kolmen aiemman Ring-oopperan myötä olennaiseen: Kelo ei väen väkisin kehittele vallankumouksellisia elementtejä vaan antaa tarinan ja musiikin kertoa. Hyvä niin!

Toki Jumalten tuhossa on persoonallisia oivalluksia. Löyhästi tulevaisuuteen sijoittuvassa ohjauksessa esimerkiksi Gibichungien linnan väki kulkee kaasunaamareiden kaltaisissa maskeissa kuin ympäristötuhon enteinä. Sankari Siegfriedistä on tehty rento, jopa papageno­mainen hahmo, joka mussuttaa laatikkoviljelmiensä satoa kuin purukumia.

Kelon ohjausta rikastavat suurenmoisella tavalla Mikki Kuntun lavastus sekä valo- ja videotaide, joka on paitsi oivaltavaa myös visuaalisesti näyttävää. Huipennus koittaa toisessa näytöksessä, jossa Kunttu taikoo näyttämölle neljä hologrammimaista jättieläintä.

Ensi-illan pääosaan nousi musiikki. Se vyöryi ekstaattisena sävelvuona, joka sai sydämen sykkimään ja pulssin nousemaan. Toisinaan musiikki tyyntyi lyyrisiksi suvannoiksi, jotka soivat hartaan koraalimaisina.

Pitkin matkaa orkesterista putkahtelivat Wagnerin tutut johtoaiheet. Ne kuvaavat henkilöitä, heidän ajatuksiaan ja kertomuksen tärkeitä esineitä.

Kaikesta tästä kapellimestari Hannu Lintu maalasi leveällä siveltimellä jättimäisen freskon valoineen ja varjoineen.

Tämä ei olisi onnistunut ilman oopperaorkesteria, joka soitti koko pitkän illan kuin hurmiossa. Jumalten tuhon liki kuusi tuntia kestänyt esitys ei tuntunut verottavan nuottiakaan soiton intensiivisyydestä.

Teoksen vaativuudesta kertoo se, että jossain vaiheessa osa orkesterin puhaltajista vaihtui tuoreisiin voimiin.

Solisteista omaan ylvääseen luokkaansa nousi Johanna Rusanen Brünnhilden roolissa. Rusasen läsnäolo oli vangitseva. Hän eli joka solullaan petetyn ja juonittelun kohteeksi joutuneen roolihahmonsa tuskaa.

Rusasen dramaattinen sopraano säkenöi orkesterin yllä kaikkein väkevimmissäkin fortepurkauksissa. Tälle Brünnhildelle soisi löytyvän tilaa maailman suurilta näyttämöiltä.

Myös Reetta Haaviston sopraano sädehti kirkkaasti Gutrunen roolissa. Tuija Knihtilän (Waltraute) mezzo soi maagisesti kohtauksessa Brünnhilden kanssa.

Nornat (Noa Beinart, Niina Keitel, Sonja Herranen) hurmasivat salaperäisessä prologissa, jossa nornat koettavat nähdä tulevaisuuteen. Myös Reinintyttäret (Marjukka Tepponen, Mari Palo, Jeni Packalén) olivat vakuuttavia.

Daniel Brenna teki ammattimiehen työn Siegfriedin sankaritenoriroolissa, vaikka äänen linja vähän poukkoilikin. Tuomas Pursion (Gunther) baritoni kalskahti komeasti, ja Alberichin roolissa Jukka Rasilaisen ääni soi juuri niin niljakkaasti kuin kuuluukin.

Hagenin roolin lauloi färsaarelainen Rúni Brattaberg. Hänen bassonsa jylisi mahtavana, vaikka paikoin oltiin jo likellä huutamista.

Illan raivokkaimmat aplodit, huudot ja tömistykset menivät Johanna Rusaselle, orkesterille ja Hannu Linnulle. Eikä syyttä. 

Richard Wagner: Jumalten tuho (Die Götter­dämmerung). Ensi-ilta Suomen kansallisoopperassa (Helsingin­katu 58, Helsinki) 17.5. Esitykset jatkuvat 4.6. asti.