Juice on masentava kuvaus vajoavasta miehestä – eli sellainen elokuva, joka sen pitikin olla

Lähtökohta on tämä: Juice Leskisen tarina on lohduton.

Leskinen oli lahjakas ja rakastettu taiteilija, kansansuosikki ja suorasuu.

Leskinen oli myös itsekeskeinen, pitkävihainen ja tunne-elämältään monin tavoin lapsellinen mies ja huono perheenisä. Useimmat näistä asioista hän myönsi itsekin.

Juice Leskinen (1950–2006) oli myös itsetuhoinen alkoholisti, joka joi itsensä hengiltä. Miten tällaisesta elämäntarinasta tehdään sellainen elokuva, joka tulee ensi-iltaan jouluna?

Teppo Airaksisen ohjaama ja Antti Heikki Pesosen käsikirjoittama Juice on yllättävä vastaus kysymykseen. Mitä tulee Leskisen persoonaan, elokuva ei tosiaan ole puleerattu eikä juhliva. Se kertoo miehestä, jonka seurassa lähimmäisetkin – vaimo ja äiti – kokevat olevansa yksin.

Airaksinen ja Pesonen käsittelevät kansansankaria suorastaan uppiniskaisen ankarasti, mikä myös tuntuu ainoalta oikealta tavalta. Vähäeleinen tragedia kertoo miehestä, joka ei opi rakastamaan edes itseään.

 

Elokuva ei vuosiluvuin määrittele käsittelemäänsä ajanjaksoa. Juankoskelle lapsuuskesään sijoittuvan johdannon jälkeen jälkeen varsinainen tarina alkaa Tampereella opiskelevan Leskisen tavatessa runoilija Marjan (Iida-Maria Heinonen) ja sekä tyypit, joiden kanssa hän perusti Coitus Int -yhtyeensä.

Bändin tarinaa ja Juicen taiteilijuuden kehitystä keskeisempää on vaikea parisuhde. Marilyn-biisistä alkava menestys ajaa Juicen syvemmälle omaan maailmaansa. Lupaukset Marjalle jäävät aina lunastamatta.

Juice on jossain määrin jopa hämmentävä kokemus. Sen päänäyttämöt, ruskeat 1970-luvun asunnot ja baarimiljööt on klaustrofobisen tunkkaisia. Elokuva on kuvattu filmille, ja osa kuvista on tahallisen epäskarppeja. Kalja, rööki ja hiki haisevat.

Elokuvassa ei ole yhtään kohtausta, jossa yritettäisiin tuputtaa katsojalle iloa. Suosioonkaan eivät liity onnistumisen kokemukset. Vaikka Leskiseen ja hänen Grand Slam -yhtyeeseensä kohdistui viimeistään 1980-luvun alusta suorastaan poikkeuksellista palvontaa, hurmoksellinen menestys jätetään tarkoituksella taustalle.

Sävy ja syy määritellään aivan alussa. 1950-luvun kesäidylli paljastuu Juicen veljen hautajaispäiväksi, ja käy ilmi, että perheestä on kuollut jo aiemmin kaksi lasta. Noin viisivuotias pikku-Juice saa hautajaisissa kontaktia vain isäänsä, joka kuolee pian.

Pienet paljastukset perheen ongelmista riittävät yksinäisyyden psykologiseksi pohjustukseksi. Hyvä niin: jos vaikeassa lapsuudessa vellottaisiin yhtään liikaa, elokuva menisi lässähtäisi säälin puolelle.

 

Riku Nieminen tulkitsee Juicea vakuuttavasti. Kun hän laulaa – ja ääni elokuvassa on Niemisen – fiilis on lähellä esikuvaa. Ei aivan niin karhea, ei niin haikeakaan, mutta tutulla tavalla tukahtunut.

Näyttelijäntyönä arvoituna Niemisen nuorallatanssia voi kuvailla erinomaiseksi. Kyse on nimenomaan tasapainosta. Hahmolla on sympaattisetkin piirteensä, mutta tarina edellyttää etäisyyttä ja umpimielisyyttä.

Vitsien ja itseironian taakse pakeneva nuori ja ujo Juice muuttuu hiljalleen katkerammaksi, julkisuudesta sekä nauttivaksi että siitä hermostuvaksi tyypiksi.

Kuinka paljon elokuvasta on totta? Keskeiset käänteet ainakin. Juicen ensimmäisen vaimon nimi oli oikeasti Tarja, mutta keskeiset bändikaverit, kuten Mikko Alatalo (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinne (Pekka Strang) ovat elokuvan sivuhahmoina esikuviensa nimillä.

Tosiasioita on yhdistelty ja tunnettuja tapahtumia sekä isojakin hittejä on jäänyt pois. Elokuvassa ei nähdä julkisuuden nohevaa Juicea, sitä joka esimerkiksi antoi hauskoja lausuntoja televisiokameroille Linnan juhlista, vaikka tapahtumien kaari ulottuu suunnilleen 1990-luvun alkuun eli suosiohuipun jälkeiseenkin aikaan.

Ollaan siis kaukana sellaisesta viihteellisyys edellä laukkaavasta nostalgiasta, jossa tarjoillaan elokuvan puitteissa tuttuja juttuja pötkönä tarjottimelta. Suuri osa detaljeista jää elämäkertaa ja rock-historiaa tuntevan katsojan bongattaviksi ilman, että ne selitettäisiin puhki.

Toisaalta kiivaasti keikkailevan ja juovan Juicen rapistumista jo vähän yli kolmikymppisenä ei Niemisen hahmoon ole maskeerattu mukaan. Ei se inhorealismia olisi ollut.

 

Elokuvan suuri ongelma on sama kuin sen voimavara. Ristiriita kallistuu surullisimpaan mahdolliseen tulkintaan: Juice on paska jätkä, koska hän ei opi antamaan mitään itsestään tai kantamaan vastuuta, eikä hän voi itselleen mitään.

Hahmoon on helppo uskoa, mutta hänen kohtalostaan on lopulta hieman vaikea välittää.

Toisaalta nimenomaan paijaamisen ja säälin välttäminen tekee elokuvasta moraalisesti kestävän. Kun kerrotaan miehestä, joka tuhoaa tärkeämpiä asioita kuin luo – itsestään puhumattakaan – pitää tosiaan muistaa, ettei siinä ole mitään ihailemista.

Toistuva kuvamotiivi ei liity lyriikkaan eikä musiikkiin. Se on lähikuva rasvaisesta ruoasta, joka käristyy paistinpannulla. Se ei ole välttämättä vain Juicen, vaan myös ja etenkin Marjan mielentila.

Yhden tasaisen syöksykierteen tarina tarjoaa oivalluksia, mutta ilman kummempia huippukohtia. Voimakkaimmat kohtaukset ovat ne säästellyt hetket, jolloin Leskinen vajoaa näkyvimmin ahdinkoonsa: lavalla kiihkeän yleisön edessä kesken kesäisen ulkoilmakeikan ja keikkabussissa, kun kaikki alkaa olla lopullisesti mennyttä.

Viimeisen, näennäiseen poutasäähän ja luontoon siirtyvän ja silti pohjattoman surullisen kuvan aikana valkenee, että Juice on alkusekunneistaan lähtien elokuva elävästä kuolleesta. Hän on matkustaja omassa elämässään. Pakopaikkaa ei ole, toisin kuin Marjalla.

 

Ja tietysti musiikki soi. Juicen tuotannon pökerryttävä laajuus valkenee uudella tavalla, jos pohtii, miten paljon musiikkia elokuvassa kuullaankaan – ja kuinka paljon jää silti kuulematta.

Jäin kaipaamaan toisaalta vimmaisimpia biisejä, toisaalta sitä Yölento-tuplalevyn tummaakin tummempaa saundia, jossa kuulas melankolia ja syvä ahdistus yhdistyvät mahtipontisuuteen kaikessa rauhassa ja juuri oikein miksattuina.

Jokaisella yli 35-vuotiaalla suomalaisella lienee Juice-käsityksensä, ja oma voimakkain kokemukseni Leskisen musiikista kiteytyy tuon albumin huippubiiseihin, jossa välittyivät hämärä, aamukaste, pelkotilat, taiteilijan hienostunut narsistinen itsesääli ja suomalaisittain hävyttömän grandiöösi ote.

Airaksisen ja Pesosen näkemys on silti niin tinkimätön, että vaikka Juicen revittelevämpi, saakutin mahtaileva deliriapuoli unohtuu, elokuva tuntuu teoksena ehyeltä.

★★★☆☆

Juice ensi-illassa 26. joulukuuta 2018.

Oikaisu

Juttua on päivitetty 13.12.2018 kello 13.24: Lisätty Marja näyttelijän Iida-Maria Heinosen nimi ja korjattu, että Leskisen perheestä oli aiemmin kuollut kaksi lasta eikä kaksi poikaa, kuten jutussa aiemmin kerrottiin.

Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto

Tilaa

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään.