Universumin ­tausta­kohinaa

Paljon viljelty termi ”esikoiskirjailija” antaa ymmärtää, että tuore tekijä aikoo julkaista lisää teoksia. Kaksi kirjaa on minimimäärä, jolla Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys on mahdollinen.

Läheskään aina toista teosta ei synny, minkä ei pitäisi vähentää ensimmäisen arvoa. Joskus taas prosessissa kestää huomattavan pitkään. Harvoin se kuitenkaan vie yhtä kauan kuin helsinkiläisellä psykologilla Juha Sandbergilla, jonka esikoisteoksen Kadotettuja kaupunkeja julkaisi WSOY vuonna 1982.

Ne epäilemättä harvat, jotka ovat odottaneet Sandbergin uutta teosta, eivät ole odottaneet turhaan. Kohinakuvia on vuoden ilahduttavimpia runokirjoja, ja tulee kenttää seuraavallekin täytenä yllätyksenä. Kirja tuntuu kokeneen tekijän työltä, takuuvarman runotyöläisen, joka luottaa omiin vahvuuksiinsa eikä katsele trendien perään.

Sandbergin tyylissä on vanhahtavaa, modernistista täsmällisyyttä, jota nykyrunoudessa harvoin tapaa. Totuudet valuvat kärjiksi runojen loppuun: ”maailmaa/ pitää koossa datalävistys”.

Jopa muodon rikkominen säkeenylityksillä ja rivejä pilkkomalla tuntuu retrolta: tämän näköisiä runoja teki jo Pentti Saarikoski Mitä tapahtuu todella -kokoelmassa (1962).

Jos asu onkin vanhahtava, runojen aiheet ovat suorastaan nuorekkaita, vaikka vauhtia haetaan evoluution alkumetreiltä saakka. Jo esikoisessaan Sandberg oli kiinnostunut menneisyydestä, mutta nyt hän kysyy, mitä nykyinen teknologiamme tekee historialle, identiteetille ja elämisen mahdollisuuksille tällä planeetalla.

Sandberg tarkastelee ihmisiä ja muitakin kohteitaan ennemmin joukkoina kuin yksilöinä. Elämänmuotomme näyttää todellisuudesta vieraantuneelta. Katsomme itseämme etäältä, kuin nousevasta lentokoneesta: ”kadun varrella näemme itsemme/ kulkemassa ohi/ kipuklinikoiden, murhesalonkien/ mielenkorjaamoiden/ hiljaa/ vajoavalla maalla”.

Ilahduttava piirre kirjassa on dialogin hakeminen kuvataiteen kanssa. Joka on nähnyt ranskalaisen Jean-Michel Fauquetin tummasävyistä valokuvataidetta, ei voi kuin nyökytellä näille säkeille: ”silmän nurkassa/ karahkaruumiita, jouhiolentoja, olkilyhdelapsia/ yrittämässä saada ääntä/ puusiltoja leijuu sumussa”.

Universumin taustakohina on Sandbergin runoissa ottanut vaivihkaa pääroolin ja tehnyt elämästä etäistä sitä eläville. Kokoelman vika on lievä tasapaksuus: viisi osastoa eivät luo erityistä draaman kaarta, vaan sävy pysyy samana alusta loppuun. 

Juha Sandberg: Kohinakuvia. 55 sivua. Enostone, 2024.