Joulunovelli: Taksimatka
Kertomus matkasta halki pimeän ja sateisen kaupungin.
”Taksikeskus, hyvää iltaa.”
Jumala on olemassa, mies ajatteli.
”Iltaa”, hän sanoi kännykkään. ”Kivisaarenranta 11.”
”Onko porrasta?”
”Ei, kadulle vaan.”
”Hetkinen. Varausnumeron…”
Kännykkä vaikeni. Kaksi kertaa se oli varoittanut.
Jumalaa ei sittenkään ole.
Lumipyry oli ohentunut hyytäväksi sateeksi, jota tuuli pyöritti. Mies tuijotti vettä valuvaa kännykkäänsä. Ruutu pysyi yhtä pimeänä kuin kaikki muu ympärillä, vaikka hän kuinka takoi näppäimiä tunnottomilla sormillaan.
Olisi pitänyt soittaa taksi sisältä, mies ajatteli.
”Otitko kännykän mukaan?” mies kysyi tyttäreltä, joka hytisi vieressä.
”Joo.”
”Näytä mulle miten sitä käytetään.”
Tytär kaivoi kännykän takin taskusta ja ojensi sen isälleen.
”Tosta näppäilet numerot”, tytär näytti.
Tuut, tuut, tuut, taksikeskus vastasi.
”Miten mä voin soittaa uudestaan tähän numeroon?” mies kysyi.
”Painat tosta.”
Tuut, tuut, tuut.
Harmaa Toyota kääntyi heidän eteensä. Valoton taksikyltti erottui hädin tuskin.
”Onks toi meidän?” tytär kysyi.
”Sori että kesti”, kuski huusi avatessaan takaoven. ”Mikäs teidän varaus oli?”
”No kun arvelin, ettei tilaus mennyt perille, enkä saanut…”
”Tässä mä nyt olen”, taksikuski sanoi.
Tytär kiipesi autoon, mies hänen perässään. Tyttären valkoiset sukkahousut näyttivät märiltä. Onneksi sillä on pipo ja tikkitakki, mies ajatteli.
Tytär nykäisi pipon päästään, kaivoi iPodin takin taskusta, pujotti kuulokkeet korviinsa ja hymyili.
Tyttö ei vähästä hätkähdä, mies ajatteli.
”Konserttitaloon, kiitos”, mies sanoi. ”Ollaan menossa joulukonserttiin.”
Vastaan tulevien autojen valot pilkuttivat pimeyttä. Maisema piiloutui sameiden ikkunalasien taakse.
Taidetaan ehtiä. Jumala on tai ei. Enkeleitä ainakin näyttäisi olevan.
Mies avasi märän päällystakkinsa napit. Pikkutakin povitaskusta löytyi lompakko ja kaksi konserttilippua. Päällystakin sivutaskusta kotiavaimet. Kaikki tarpeellinen.
Sateenvarjoa en muistanut ottaa, mies harmitteli. Aika hyvin villakangaskin pitää sadetta.
”Anteeks että mä viivyin”, taksikuski sanoi. ”Mä tulin väärästä suunnasta ja kesti ennen kuin mä voin tehdä uukkarin. Oli kova jono.”
”Ei se mitään”, mies sanoi. ”Pääasia että ollaan nyt kyydissä.”
”Ja sitten tossa aikaisemmin yks hullu ohitti vasemmalta. Kääntyvien kaistalta, vaikka mulla oli jo vilkku päällä. Halus kai ehtiä vihreisiin.”
”Sehän oli idioottimaista”, mies sanoi.
”Mutta tiedättekö mikä vasta idioottimaista on?” taksikuski kysyi. ”Karpossa oli joskus vastaava tapaus. Tuli kolari. Ja kääntyjä sai sakot, ei ohittaja.”
Mies muisti Karpon ja hänen karvalakkinsa. Hänen mikrofonillaan oli myös karvalakki.
”Kaikenlaista”, mies sanoi.
”Sitä Karpossakin ihmeteltiin”, taksikuski sanoi ja puisteli päätään.
”Varmaan teillä on tänään paljon asiakkaita”, mies sanoi. ”Kun keli on tällainen.”
Taksikuskin kännykkä hälytti. Hän pyysi anteeksi, otti puhelimen kojelaudalta, vilkaisi sitä ja laski sen viereensä istuimen kädensijalle. Siinä se vielä hetken kilahteli.
”Mä en voi ajaa enempää kuin seitsemään”, taksikuski sanoi. ”Niin sanoo säännöt, vaikka mä kuinka haluaisin ajaa.”
Mitähän sääntöjä se tarkoittaa? mies pohti. Eipä sillä väliä.
”Mutta kyllä tälläkin ajolla saa lauantaimakkaraa leivän päälle”, taksikuski sanoi.
Mies kumartui eteenpäin ja yritti nähdä taksikuskin paremmin. Minua vanhempi, ehkä kuusikymppinen, mies päätteli. Tukkakin on harmaampi kuin minulla. Kapeat, kumarat hartiat. Suuret, muhkuraiset kädet. Niillä on tehty töitä.
”Ei sentään gotleria”, mies tokaisi. ”Leivän päälle.”
Taksikuski naurahti. ”En mä gotlerista välitä. Mutta se on mun herkkua, se, joka on meetwurstin näköistä…”
”Jahti? Berliinin makkara? Wursti?” mies arvuutteli.
”Ei, ei. Kyllä se kohta tulee mieleen.”
Ostoskeskuksen valotorni nousi pimeydestä. Raitiovaunu kolisteli ohi.
Tuollakin olisi ehkä ehditty, mies tuumi.
Taksikuski ei lähtenyt autojen virtaan suoraan kohti keskustaa vaan koukkasi rantatielle.
Fiksu veto. Kyllä heppu reitit tuntee.
”Balkan!” mies keksi.
”Just se!” taksikuski riemastui. ”Balkan.”
Rantatiekin oli tukossa. Taksi pysähtyi valoihin.
Mies vilkaisi kelloaan. Yli puoli tuntia aikaa, ei mitään hätää.
Tyttären kuulokkeista tihkui vaimeaa melua. Tuulilasinpyyhkijät kumisivat.
Taksikuskin kännykkä hälytti taas. Hän ei vastannut siihen.
”Tiedättekö, millainen mies tuo on, joka mulle soittaa?” taksikuski kysyi, kun he pääsivät taas liikkeelle.
”Ai siis tuohon kännykkään?”
”Just siihen. Se sanoo mulle aina näin: Arvaas mitä? Mä just avasin lompakkoni. Ja arvaas mitä? Se on aivan tyhjä.”
Mies oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt.
”Se siis haluaa lainata multa rahaa”, taksikuski sanoi.
”Okei”, mies sanoi. ”Joku kaveri?”
Taksikuskia rupesi naurattamaan. ”Oiskin.”
Tytär otti kuulokkeet korviltaan ja kysyi: ”Miten kauan se konsertti kestää.”
”Ei enempää kuin puolitoista tuntia, väliaikoineen”, mies vastasi. ”Onko sun sukkahousut kovin märät?”
”Ei.”
Tytär asetti kuulokkeet korvilleen.
Voimalan valot hohtivat keltaisina.
Tuolla takana oli meidän veneemme laituri, mies ajatteli. Millaista olisi olla merellä tällaisella kelillä? Lämmin auto, tytär, kohta upeaa joulumusiikkia. En jaksaisi sitä venettä enää.
”Mä oon lainannut sille ainakin tuhat euroa”, taksikuski sanoi. ”Enkä oo koskaan saanut senttiäkään takaisin.”
En nyt jaksaisi enää kauheasti jutella, mies ajatteli. Mutta kysyi kuitenkin: ”Se ei siis ole teidän kaverinne?”
”Ei. Se on siskon mies. Asuu Joensuussa.”
Mies hätkähti huomatessaan, että he olivat saapumassa torille.
”Aattelin kiertää tätä kautta, kun täällä liikenne yleensä sujuu”, taksikuski selitti.
”Joo, ei ole kiirettä.”
”Kerran se pyysi mua ostamaan itselleen paidan”, taksikuski kertoi. ”Sanoi koon ja kuvasi tarkkaan, minkä värinen sen piti olla. Se sanoi, että siellä Helsingissä on se tietty liike, jossa näitä myydään. Enhän mä itsellekään oo ostanut vaatteita. Entinen vaimo ja sisko kävivät valitsemassa, ja mä vaan sit sovitin.”
”No miten siinä sitten kävi?” mies kysyi.
”Mä ostin sellaisen paidan kuin se oli tilannut. Vein sen sille, eikä tietysti puhettakaan rahasta. Se vaan sanoi, että muuten hyvä, mutta väri ei oo ihan se, mistä oli puhetta.”
”Aikamoinen tyyppi.”
”Se on nyt eläkkeellä”, taksikuski sanoi. ”Mä en oikeastaan tiedä, onko se koskaan ollut töissä.”
Aseman edessä oli ruuhkaa. Keskustan valot nujersivat myrskyn, maailma oli paljon kirkkaampi kuin Kivisaarenkadulla, vaikka tuuli puhalsi yhä ankarasti. Ihmiset puskivat päin viimaa. Painavat muovikassit näyttivät pitävän heidän jaloillaan.
”Ootko jo kirjoittanut joulupukille?” mies kysyi tyttäreltä.
”Mitä?” Tytär repäisi kuulokkeet korvistaan.
”Kirjoittanut joulupukille!”
”Oon, oon.”
Mies huokaisi. Pitää soittaa tytön äidille. Toivottavasti tyttö ei halua mitään kovin kallista.
”Tiedättekö mitä?” taksikuski kysyi. ”Eilen se soitti mulle, että lompsa on taas tyhjä. Sanoi, että haluais joulurahan etukäteen.”
”Aika röyhkeää.”
”Juu. Mä sanoin, että lähetän viiskymppiä. Se sanoi, että lähetä satanen. Mä sanoin, että selvä, mutta muista nyt, että jouluna et sitten saa mitään. Että tää on nyt oikeesti jouluraha.”
Nyt näkyy Konserttitalo. Ja vielä vartti aikaa. Selvittiin tästä.
”Ai tohon eteen saa ajaa”, taksikuski huomasi. ”En tiennytkään.”
Mies tuijotti taksikuskin selkää. Hän käytti ratinkääntelyyn koko vartaloaan.
Sanoisinko, että olet hyvä mies? Tai hyvä ihminen? mies ajatteli. Jotain myönteistä.
”Olet aika kova kundi, kun kestät sellaista”, mies sanoi, kun taksikuski sovitti autonsa muiden taksien sekaan.
Taksikuski naurahti. ”Kun siskosta aika jättää, mä vaihdan kaikki puhelinnumerot. Enkä paljon vastaile.”
Takseista nousi ihmisiä. Naiset syöksyivät korkokengissään kohti ovea. Miehet eivät ehtineet avata sateenvarjojaan heidän suojakseen.
”Tiedätkö mitä?” taksikuski kysyi. ”En oo itse koskaan keneltäkään lainannut rahaa. Paitsi pankilta joskus kauan sitten.”
”Aivan”, mies sanoi.
Taksikuski nousi avaamaan takaoven. ”Ei kai nuori neiti vaan säikkynyt mun puheita?” hän kysyi.
Tytär puisti päätään ja hymyili.