Jari Järvelä
Nuori mies löysi liftausreittinsä varrella itsestään kirjailijan.
Teksti Juho Salminen
Kuva Piia Arnould
(SK 31/2007)
Heinäsirkat pitävät iltapäiväkonserttiaan öljysoraisen sivutien piennarheinikossa. Nelostie suhahtelee menojaan vain parinsadan metrin päässä. Iltapäiväaurinko paahtaa armottomasti. Etsimme kirjailija Jari Järvelän kanssa uhrikiveä.
Siinä se on, metrin korkea ja muutaman leveä, kyljessään muinaismuisto-kyltti. Rautakautinen uhrikivi Hartolan Ruskealan kylässä.
Järvelä on innoissaan. Hän tunnustelee kiveä, kiipeää sen päälle. Kirjailija ei ole paikalla ensimmäistä kertaa. Edellisestä kohtaamisesta uhrikiven kanssa on kohta kaksikymmentä vuotta. Silloin kivi löytyi vasta, kun hän käveli sitä päin. Mikä tässä paikassa on tärkeää?
”Uhrikiven löytymisellä oli minulle symboliarvoa, tajusin sen silloin saman tien. Tutuksi luulemastaan maisemasta voi löytää uusia asioita, kunhan jaksaa poiketa tieltä.”
Järvelä mittaa kiveä katseellaan ja harmittelee. Se on isompi kuin hän muisti.
”Olisi ollut hauska heittää uhrikivi auton kyytiin. Varsinkin kun hieno renessanssipatsas piti jättää viime Italian reissulla torille, koska se oli liian painava.”
”Kyllä mun nyt pitää keksiä uhrikiviä johonkin mun tarinaan.”
Olemme Jari Järvelän kirjallisen uran lähteillä, nelostiellä matkalla kohti Jyväskylää. Tämän tien varrella Järvelä liftasi aikanaan lukemattomia kertoja Kouvolasta Jyväskylään ja takaisin. Tämän tien varrella on kypsynyt idea kirjailijan urasta. Tämän tien pientareilla hän on oppinut, että maailma ei aina mene oman mielen mukaan, ja että sitä voi tarkastella monista näkökulmista.
Järvelän liftireitti Lusin ja Jyväskylän välillä on nykyään osa valtatie nelosta. 1990-luvun loppuun saakka se oli kantatie 59, jona Järveläkin tien tuntee. Tavallinen suomalainen kantatie metsä- ja peltomaisemineen, niitettyine pientareineen, mäkineen ja mutkineen.
”Kumpuileva mutta yksitoikkoinen. Tämän tien varressa ei ollut paljon nähtävyyksiä”, Järvelä muistelee.
Jari Järvelän tie vei 21-vuotiaana Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan luokanopettajaksi. Vuosi oli 1987 ja Järvelä suhtautui elämään huolettomasti.
”Jyväskylän valitsin siksi, että se oli kartan mukaan keskellä Suomea, enkä ollut käynyt siellä aiemmin. Olin kuullut, että opettajaksi opiskelevilla oli hauskaa.”
Idea opettajaksi ryhtymisestä nousi pintaan lukion loppuvaiheilla. Järvelä ajatteli, että koska oli lukenut paljon, hän voisi aivan hyvin jakaa lukeneisuuttaan muille.
Myös kirjailijaksi ryhtyminen oli jo käynyt mielessä. Kun lukion ainokaisella ammatinvalintatunnilla muut pitkän matematiikan lukijat sanoivat aikovansa teknikoiksi ja insinööreiksi, Järvelä ilmoitti haluavansa kirjailijaksi. Opettaja pudisteli päätään, poika haaveilee.
Yliopistoajan tärkein anti oli, että Järvelä tutustui samanikäisiin, mutta aivan eri tavalla ajatteleviin ihmisiin. Jyväskylään kerääntyi opiskelijoita ympäri Suomen ja Järvelä ymmärsi, että kaikki mikä hänen kaveripiiriänsä nauratti, ei naurattanut vaikkapa pohjanmaalaisia.
”Jyväskylässä opin ymmärtämään erilaisia maailmankuvia.”
”Ovatko ne tasoittaneet makkaramäet?” Järvelä ihmettelee.
Lusi-Jyväskylä-pätkän alku on jäänyt kirjailijan mieleen mäkisenä. Ohittaa ei juuri arvannut ja liftareiden oli hankala päästä kyytiin, koska heidät havaitessaan autoilijoilla ei ollut enää aikaa pysähtyä. Nyt tie on tasaisehko, pientareitakin on levennetty. Järvelän muistojen tienvarsivesakot ovat kokeneet raivaussahan.
Ajamme muutaman kilometrin eteenpäin. Pientareet kapenevat ja mäet alkavat. Edellä ajava auto sukeltaa mäenharjalta hetkeksi näkymättömiin, kunnes olemme itse samalla harjalla.
Järvelälle tutuksi tulleet pientareet ovat toden totta yksitoikkoisia. Horsmaa, pelto, synkkää kuusikkoa, hakattua männikköä ja kas, uimaan houkutteleva lampi. Ei ainuttakaan hannunvaakunaa nähtävyydestä ilmoittamassa.
Tällaisena Järvelä maiseman muistaa, tällaisena hän on sen elänyt.
Vuosina 1987-1992 hän matkusti peukalokyydillä tietä 59 Jyväskylään ja takaisin kymmeniä kertoja. Tien pientareilla seistessään hän oppi kärsivällisyyttä, asiat kun eivät aina mene oman mielen mukaan: kyytiä ei välttämättä kuulunut ja kuski saattoi olla erikoinen tapaus.
Liftaaminen muistutti nykysanomalehtien tekstaripalstoja, joilla ihmiset tilittävät maailman epäkohtia.
”Siinä kyydissä istuessa piti hyväksyä kuskien mitä pöyristyttävimmät mielipiteet. Ei ollut varaa väittää vastaan, jos halusi kyydin.”
Joutsan Oravakiven baarista on jäljellä vain tasainen kenttä. Edesmenneen yötä päivää auki olleen huoltamon muodot sentään näkyvät perustuksista. Koivunvesat ovat saaneet valloittaa hiekkakentän kulmia toistakymmentä vuotta.
Tuossa lienee ollut sisäänkäynti, parkkipaikalla on ollut tilaa pyörittää autoa viikonloppuisin. Täällä Jari Järvelä sai liftireissullaan melkein turpiinsa. Vieläpä kahdesti saman illan aikana.
”Silloin kyllä pelotti”, Järvelä kertaa mittaillessaan rakennuksen lattioita askeleillaan. Myyntitiski oli julkisivun suuntainen.
Se oli sateinen 1980-luvun lopun lokakuinen viikonloppuilta. Järvelä oli silloisen tyttöystävänsä kanssa tulossa Jyväskylästä kohti Kuusankoskea. Kuten niin monesti aiemminkin, edellinen kyyti oli tuonut Joutsaan. Eteenpäin oli vaikea päästä, kukaan ei koskaan tuntunut olevan menossa oikeaan suuntaan ja tarpeeksi pitkälle.
Joutsan tienhaarasta Järvelän äkkäsi paikallinen juopunut nuorisoporukka.
”Ne olivat saaneet päähänsä, että liftareita ei suvaita, ja että meistä piti päästä eroon.”
Liftarit pääsivät hetkeksi pälkähästä saamalla kyydin juuri tänne, Oravakiven baariin. Vainoojat eivät uskaltaneet tulla sisälle. He odottivat ulkona, Järvelä tyttöystävineen sisällä kyytiä. Lopulta aamuyöstä sellainen löytyi ja matka jatkui.
”En pitänyt Joutsasta alkujaankaan, koska täällä joutui aina odottamaan kyytiä pisimpään. Tuon tapauksen jälkeen pidin paikasta vielä vähemmän.”
Kun Järvelän romaani Veden paino, ensimmäinen osa kirjallisuuden valtionpalkinnon tuoneesta trilogiasta, ilmestyi vuonna 2001, Matti Mäkelä kirjoitti Aamulehdessä: ”…pitkästä aikaa tekstiä, jossa väkivalta pysäyttää lukijan.”
Järvelä kirjoittaa niin, että järjettömän ja inhottavan tuntuiset tapahtumat iskevät lukijaa silmille puun takaa, arvaamatta.
”Kuvaamani väkivalta tuntuu rajulta, koska se ei ole sellaista kuin poliisijännäreissä.”
”Väkivalta on osa elämää ja haluan kuvata myös sitä, koska on kiinnostavaa nähdä, miten ihmiset toimivat kohdatessaan väkivaltaa.”
Järvelälle maailma ei ole looginen eikä reilu. Kirjoittamalla hän haluaa tavoittaa jotain epäloogisesta maailmasta. Hän haluaa näyttää, miten ihminen selviää yllättävistä tilanteista, joihin elämä heittää.
Moni Järvelän kirjoista on matka. Hän kuljettaa tapahtumia eteenpäin tarinan hahmojen kautta. Hän ei halua jatkaa ”dickensmäistä” kaikkitietävän kertojan perinnettä.
Nuorena Järvelä halusi tutkimusmatkailijaksi, vähän vanhempana hän halusi kirjoittaa matkakirjan. Mutta koska kaikki maailmankolkat on jo koluttu ja kirjoittamisen arvoiset matkakirjat kirjoitettu, Järvelä vei lukijansa matkalle tuttuun Suomeen ei niin tutusta näkövinkkelistä. Samalla lukija pääsee myös matkalle päähenkilön mieleen.
Herkullisia hahmoja ovat hänelle ne, joilla on vahva näkemys asioista, mutta joiden ajatusmaailma saattaa muista ihmisistä tuntua puutteelliselta.
Kirjailija hörppää kivennäisvettä 1980-luvun BMW:n hikisellä takapenkillä. Hän osoittaa tuulilasin läpi suorana jatkuvaa tietä ja auton alle toinen toisensa jälkeen katoavia keskiviivoja.
”Tällaisena kirjallisuuden kliseisin genre näkisi tämän matkan: auton näkökulmasta. Asioita voi kuitenkin katsoa pientareilta ja tienvarsien lepikoista. Haluan näyttää muunlaisen Suomen kuin sen, joka on jo tuttu monista tarinoista. En halua toistaa kliseitä.”
Otetaan vaikka tuttu aihe: lapsuuden kesät. Lämmin auto saa Järvelän miettimään, miksi lapsuuden kesät ovat muistoissa aina kuumia.
”Silloin ei ollut näitä nykyisiä ilmastointilaitteita. Ei autoissa, ei kaupoissa, ei junissa. Ajeltiin ikkuna auki, sora pöllysi sisään.”
”Ota rakastajatar Thaimaasta.”
Tähän kehotukseen kiteytyy Järvelän ura hänen ensimmäisellä kustantajallaan WSOY:llä.
Novellikilpailussa saavuttamatta jäänyt menestys kirvoitti 28-vuotiaan Järvelän lähettämään kirjoituksiaan suurimmalle kustantajalle, jonka tiesi. Vuosi oli 1994, kustantaja WSOY, ja sopimus syntyi.
Kustannustoimittaja neuvoi nuorta kirjailijaa tekemään novelleille aina vain ”jotain”, siinä olivat neuvot editointiin. Peukaloa kyllä kohotettiin ja juomaa tarjottiin, muttei oikeita neuvoja.
”Minulla ei ollut kokemusta muunlaisesta kirjailija-kustannustoimittaja-suhteesta. Kuvittelin pitkään moisen olevan normaalia.”
Vuonna 1998 kuvaan astui uusi kustannustoimittaja Irina Björkman. Järvelä arvelee, että tämä on ollut tärkein yksittäinen asia hänen kirjailijan urallaan. Björkmanilta hän sai oikeasti kommentteja tekstistään. Björkman lähti talosta 2001 ja vannoi, ettei kustanna enää yhtään kirjaa. Ja huippukohta oli, kun kustantamon markkinointijohtaja kehotti Järvelää ottamaan nuoren rakastajattaren Thaimaasta. Vakavissaan, niin Järvelä uskoo. Tulisi myyvyyttä ja näkyvyyttä.
Tammikuussa 2005 Järvelä vaihtoi taloa ja siirtyi Tammelle.
”WSOY:llä olin ikuinen vaihtopenkkiläinen. Minut haluttiin pitää siellä ilmeisesti siksi, että olisin pois muilta kustantamoilta.”
Julkisuudessa Järvelä on esiintynyt satunnaisesti. On ollut lehtijuttuja, muutamia esiintymisiä radiossa ja tv:ssä. Hän sanoo menneensä, jos on pyydetty. Opettajaksi valmistuneella ei ole mitään esiintymistä vastaan.
”Julkisuus on kuitenkin ennakoimatonta. Jos ei ole esillä telkkarissa jatkuvasti, pitää vain kirjoittaa hyviä kirjoja.”
Joutsan Shellillä tarjolla on á la carte ja tuplajuustohampurilainen pyttipannun ja sankan tupakansavun sijaan.
Kesälomalaiset tilaavat purilaisia, ravaavat vessassa, pelaavat hedelmäpeliä. Lööpit kertovat murhadraaman uusimmasta käänteestä.
Lounaspöydässä puhumme välimerkeistä.
”Kaikki pilkut ovat itseni päättämiä, ja vastaan niistä vain itse.” Näillä sanoilla alkaa Järvelän uusin kirja, elokuussa ilmestyvä Romeo ja Julia. Ensimmäisenä kirjasta pistääkin silmään – osin varoituksesta johtuen – pilkut tai niiden puuttuminen. Kirjan kertojaminä-Romeo eli Vantte on 17-vuotias nuorukainen. Teksti on päähenkilönsä näköistä.
”Kaavamaisesti pilkutettu teksti tuntui jäykältä. Tässä muodossaan teksti seuraa paremmin nuoren mielen liikkeitä ja äkkinäisiä assosiaatioita. Myös nuoruuden ehdottomat mutta silti nopeasti vaihtuvat mielipiteet tulevat hyvin esiin. Sitä paitsi – miksi kaunokirjallisuudessa pitäisi kaikkien noudattaa samaa kaavaa? Eihän niin tehdä kuvataiteessakaan.”
Romeo ja Julia on klassikkokaimansa tavoin kirja nuoresta rakkaudesta ja sen ehdottomuudesta.
”Rakkauden ja vihan välillä on tuossa iässä oikeastaan veteen piirretty viiva. Jos maailma ei ymmärrä suhdetta, syntyy törmäyksiä. Ja nuorenahan sitä menee päin kaikkea, ei välttele.”
Romeon ja Julian idea syntyi eteläranskalaisessa Avignonin kaupungissa 17. maaliskuuta vuonna 2004. Tarkalle syntytiedolle on selitys: Järvelä on taltioinut inspiraation hetken puistossa muistikirjaansa.
Kirjoita nuoresta rakkaudesta, siitä ehdottomuudesta. Siitä tunteesta, ettei kukaan VOI YMMÄRTÄÄ. Kirjoita myös mihin se johtaa. Poika on valmis sitoutumaan tyttöön hinnalla millä hyvänsä. Se tappaa, tai yrittää tappaa. Ei aikuisten rationaalista rakkautta, vaan nuoruuden vatsan pohjasta ottavaa rakkautta, jossa pudotaan ilmakuoppaan.
Vanten hahmo kehittyi kirjoittaessa. Aluksi tiedossa oli tarinan suurpiirteinen kulku ja perusidea, mutta monet juonenkäänteet tulivat kirjailijallekin yhtä yllättäen kuin lukijalle.
”En koskaan mieti hahmojani siten valmiiksi, että tämä tyyppi on 185 cm pitkä ja vaaleatukkainen. Näen itsekin tarinaa vain seuraavaan tienmutkaan.”
Järvelän muistikirja on täynnä asioita, jotka hän tilanteen kohdalle sattuessa kokee kiinnostaviksi. Sellaisiksi, joista on ehdottomasti pakko ottaa selvää. Paperille päätyviä tarinoita löytyy kaikkialta. Romeota ja Juliaa tehdessään hän keräsi kavereidensa nuoruuden rakkauskokemuksia, usein epätoivoisia.
”Kotkan uimahallin sauna on mitä mainioin paikka kirjailijan kannalta. Jos vain selkänahka kestää kipakat löylyt, siellä istuvien äijien juttuja kannattaa kuunnella.”
Lue katkelma Järvelän uutuusromaanista Romo ja Julia.