Jacques Audiard, Profeetta ja uuden ajan ranskalaisgangsterit

Ranskanalgerialaisen rikollisen menestystarina Profeetta on vuoden kiitetyimpiä elokuvia. Jacques Audiardin vankilakuvaus on myös muuttuvan ranskalaisen yhteiskunnan peili.

Ohjaaja Jacques Audiard (oik.) ja Profeetta-elokuvan pääosan esittäjä Tahar Rahim saapumassa Oscar-gaalaan Hollywoodissa maaliskuussa 2010. Kuva Chris Pizzello / AP / Lehtikuva.

Profeetta tuli Ranskassa ensi-iltaan elokuussa. Noin kuukaudessa se sai miljoona katsojaa, vaikka useimmat pääosien näyttelijät olivat tuntemattomia.

Pariscope-lehden äänestyksessä Profeetta sai kaikilta sen nähneiltä kriitikoilta täydet pisteet. Anglosaksisen maailman arvostetuin elokuvalehti Sight & Sound valitsi sen vuoden 2009 parhaaksi ensi-illaksi.

Ranskan Jusseista eli César-palkinnoista Profeetta vei yhdeksän, kaikki tärkeät. Alkuvuoden aikana siitä tuli yksi viime vuosien kansainvälisesti katsotuimmista ranskalaiselokuvista.

Edellinen uuden näyttelijätulokkaan vetämä ranskalaismenestys oli söpöily Amélie. Profeetta on kuin sen vastakohta. Pääpiirteissään vankilan muurien sisällä tapahtuvan elokuvan väkivaltapurkaukset ovat inhorealistisia ja sen henkilöiden suhteet perustuvat kylmään kaupankäyntiin.

Sitä paitsi päähenkilö Malik on ranskanalgerialainen.

”Ei. Hän on ranskalainen. Kaikki näyttelijät ovat ranskalaisia. Se yhdistää heitä”, pohtii ohjaaja Jacques Audiard.

”Elokuvan nimi Profeetta ei ole uskonnollinen viittaus, vaikka Malikilla on todennäköisesti muslimitausta. Oli tai ei, hän ei itse välttämättä edes tiedä siitä. Mutta nimessä on uuden ajan julistamisen henki. Malik on uusi gangsteri. Hän on älykäs, elokuvan lopussa sivistynyt, todennäköisesti myös hyvä isä.”

Sitten Audiard kieltää, että hänne elokuvansa kertoisi Ranskan yhteiskunnallisesta muutoksesta.

”Tämä on vain genre-elokuva. Tulkintoja voi tietysti olla yhtä monta kuin katsojiakin.”

Audiardin halu julistaa Profeetta vain yhdeksi sepitteelliseksi tarinaksi ja korostaa taitavaa elokuvakerrontaansa on tietysti ymmärrettävissä. Mutta on vaikea sulkea silmät teoksen yhteiskunnalliselta sisällöltä. Mitä pidempään Audiardin kanssa puhuu, sitä enemmän hän avautuu myös sosiopoliittisista ajatuksistaan.

Profeettaa voi lähestyä kahdella tavalla. Kieltämättä se on raju vankilaelokuva, ja menestyksen perusteella myös suuri yleisö on löytänyt sen vetävänä rikoselokuvana.

Toisaalta Audiardin keinot eivät ole viihde-elokuvalle ominaisia. Monet Malikin motiivit pimitetään katsojalta. Kuvat ovat tarkoituksellisen ahtaita kuin Francis Ford Coppolan Kummisedissä, jotka monet kriitikot ovat elokuvan yhteydessä maininneet.

Yhteistä Kummisetien kanssa on paitsi suljetun paikan tunne, myös väkivallan yllättävyys – ja etnisyyden korostaminen. Mutta toisin kuin Coppolalla, tyylilaji on pohjimmiltaan yhteiskunnallinen realismi.

Mielikuvituksellisia ovat vain maagista realismia kokeilevat jaksot, joissa Malik keskustelee oman uhrinsa, partaveitsenterällä surmaamansa arabin aaveen kanssa.

”Ilman aavetta, jonka kanssa puhua, ei Malikilla näyttäisi olevan sielua, sillä kukaan muu vankilassa ei puhu sisäisestä elämästä. Kukaan ei ehdi eikä uskalla”, Audiard kuvailee.

Vain aaveen kanssa ja huumeita käyttäessään Malik kokee myös uskonnollisia elämyksiä. Lopulta islam ei merkitse elokuvassa mitään.

”Malikin tarina on oman identiteetin löytäminen. Alussa hän on koditon ja juureton, ei edes arabi, kotoisin ei-mistään. Silti korsikalaiset pilkkaavat häntä saastaiseksi arabiksi. Hänen tiensä alkaa nollasta: toiset määrittelevät, mitä hän on tai ei ole.”

Vankilan yhteisöt ovat tarkkaan jaettuja. Malik ylittää rajat pääsemällä korsikalaisten leiriin. Arabeissa on useita eri ryhmittymiä, ja mustat afrikkalaiset pitävät yhtä.

Etnisiä ranskalaisia on ainoastaan vartijoina. Heitä on helppo lahjoa. He ovat välinpitämättömiä vallankäyttäjiä.

Profeetta näyttäytyy kokonaisen maan kuvana. Keskeinen vertauskuva on, että Malikin elämänpiiri ja -koulu on vankila.

”Pariisin kehäteiden ulkopuolella monet lähiöt eivät tottavie ole vankilaa kummempia”, Audiard myöntää.

”Malikille todellisuus vankilassa ei ole enempää kuin vapaana oleminen. Hän on joka tapauksessa yhteiskunnan ulkopuolella.”

Kiven sisässä Malik käy oman yliopistonsa, jonka gradu suoritetaan saattamalla kilpailevat rikosjengiläiset monimutkaiseen ansaan.

”Kysymys kuuluu, mitä Malikille olisi tapahtunut, jos hän ei olisi päässyt vankilaan? Hän olisi päätynyt narkomaaniksi, todennäköisesti myymään itseään. Hän olisi kuollut väkivaltaisesti. Siinä vasta paradoksi.”

Lähiöiden Arpinaama

Profeetta kuuluu enemmän etnisestä ulkopuolisuudesta ammentavien kuin Melvillen perinteen mukaisten ranskalaisten rikoselokuvien jatkumoon.

Ranskan kaupunkiministeri Fadela Amara totesi Profeetan nähtyään, että nyt lähiöillämme on oma Arpinaama, viitaten vuoden 1983 gangsterimelodraamaan, jossa Al Pacino näytteli vimmaisen pääosan.

Brian de Palman ohjaama tarina kuvitteellisen kokaiinikeisari Tony Montanan noususta ja tuhosta on kulttielokuva vailla vertaa. Montanan hahmo ja elokuvan repliikit näkyvät tuhansissa ja taas tuhansissa t-paidoissa niin Pariisin ja New Yorkin kuin Moskovankin katumuodissa – ja etenkin lähiöissä.

Amerikkalaista unelmaa Floridassa toteuttavassa kuubalaiskonna Montanassa vetoavat niin menestystarina kuin pahuuden viehätys. Antisankari on iso ristiriita – huonosta itsetunnosta kärsivä yksilö, joka tuhoaa mahdollisuutensa hyvään elämään.

Audiard myöntää tietyt yhtäläisyydet – mutta haluaa erottaa elokuvien sankarit.

”Tony Montana ryntää kohti tuhoaan. Hän on olosuhteiden uhri, nimenomaan uhri. Malik on anti-Arpinaama, fiksu ja määrätietoinen”, hän selventää.

”Arpinaama on hyvin mielenkiintoinen elokuva ja ilmiö. Piti siitä tai ei, sen vaikutusvaltaa ei voi kieltää. Minua kiehtoo sen yleismaailmallisuus. Johtuuko elokuvan vetovoima Montanan saavutuksista vai luonteenheikkouksista? Pidetäänkö hänestä, koska katsojat samastuvat huonoon itsetuntoon ja räjähdysherkkyyteen?”

Olisiko Malikista Montanan korvaajaksi Ranskassa ja ehkä muuallakin? Profeetta on suorastaan kannustuselokuva verrattuna nihilistiseen Arpinaamaan, jonka päähenkilön motto oli lopussa ironisesti ylösalaisin kääntyvä The World is Yours, Maailma on sinun. Vastaavaa ei Audiardin elokuvassa ole, mutta jos olisi, se voisi olla Barack Obaman vaalikampanjalausetta myötäillen Yes I Can.

Profeetassa paha saa palkkansa – mutta ei Malik. Ei ole suuri juonipalastus todeta, että hän saa kaiken mitä haluaa.

”Malik on bisnesmies: hän on tarvittaessa opportunisti, hän suunnittelee ja ulkoistaa. Alana sattuu olemaan rikollisuus. Hän voisi olla myös poliitikko.”

Eikö ole erikoista, että ranskalaisen elokuvan ensimmäinen suuri maahanmuuttajan menestystarina on kertomus gangsterista?

”Malik kykenee vastarintaan ympäristössä, jossa vain se on itsenäisyyden merkki. Kyllä, hän on sankari.”

”Ranskan Scorsese”

Mutta kuka on Jacques Audiard? Viisi pitkää elokuvaa tehnyt auteur on Ranskan merkittävimpiä ohjaajia. Suomessa hänet tuntevat vain innokkaimmat elokuvanystävät.

Cannesissa Audiard, 57, antoi haastattelunsa puku päällä ja aurinkolasit silmillä. Tavaramerkiksi muodostuneen trilby-hatun sijaan päässä oli sentään hellelukemiin paremmin soveltuva panamahattu. Olemus on pidättyväinen, ja vaikka Audiard osaa englantia, hän kieltäytyy puhumasta sitä.

Profeetan myötä ohjaajaa on jo kutsuttu ”Ranskan Scorseseksi”, ja kuvaukseen sopii myös hänen edellinen rikosdraamansa, Suomessa valkokankaallakin nähty Kun sydän lakkaa lyömästä (2005).

Siinä nuori mies (Romain Duris) joutui valitsemaan joko konserttipianistin tai gangsterin uran. Isää esitti Niels Arestrup, joka on Profeetassa korsikalaisjengin johtaja.

Audiardin elokuvista Minä, sotasankari (1995) ja Lue huuliltani (2000) on nähty televisiossa. Niitäkin yhdistävät rikos- ja identiteettiteemat. Jälkimmäisessä ujo kuuro sihteeri (Emmanuelle Devos) rakastuu linnakundiin (Vincent Cassel) ja suostuu huumaantuneena mukaan ryöstösuunnitelmaan.

Vaikka Audiard tekee niin sanottua art house- eli taide-elokuvaa, hän ei kaihda populaarielokuvien keinoja. Muuten kylmänviileä Profeetta yllättää katsojan pari kertaa rajun tunteikkailla musiikkivalinnoilla. Siinä missä Scorsese käyttäisi viittäkymmentä pop-biisiä, Audiard panostaa muutamaan: esimerkiksi kun amerikkalaisen Nasin räppi Bridging the Gap jyrähtää päälle, on kontrasti ahtaisiin vankilakuviin valtava – ja vaikuttava.

Ehkä epätavallinen kyky yhdistellä liki elitistisen haastavaa kerrontaa ja valtavirran pop-kulttuuria on lähtöisin jo kotoa. Ohjajan isä Marcel oli elokuvakäsikirjoittaja.

”Ja se oli mitä tavanomaisinta työtä. Isä meni aamuisin työhuoneeseen hommiin kuin insinööri. Ei siinä ollut mitään boheemia, eikä elokuvanteossa näyttänyt olevan mystiikkaa. Isäni mielestä elokuva oli viihdettä, kirjallisuus ja musiikki taas taidetta. Joten ainakaan sieltä sen saanut mitään komplekseja”, Audiard sanoo ja melkein nauraa, vaikka hänen on vaikea kuvitella todella nauravan ääneen.

Nyt kun maailma on valloitettu Ranskasta käsin, olisi seuraava askel tietenkin Hollywood. Vaan ei.

”Parhaat kohtaukset elokuvissani syntyvät niin, että niiden annetaan tapahtua. Pienet asiat ovat tärkeitä. Profeetassa on paljon sellaista, jota käsikirjoituksessa ei ollut. Merkitsevät yksityiskohdat tulevat ilmi kuvausten aikana, kohtausten välillä. Amerikassa ei työskennellä näin, ei ole aikaa. Eikä englannintaitoni riittäisi.”

Audiardille tärkeintä on itsemääräämisoikeus.

”Tiedän että kun teen ranskalaisia elokuvia, on paljon suurempi työ saada ne näkyviin maailmalla. Mutta se on hinta, joka on maksettava. Esteettinen vapaus on työni suurin ehto. En usko, että olisin onnellinen muualla kuin Ranskassa.”

Profeetta ensi-illassa perjantaina 19. maaliskuuta.