Nykäsen nyrjähtänyt maailma
Sulo Nykänen oli valkoinen teloittaja ja vakooja, joka koki karun kohtalon. Jaalan pyöveli on tarpeellinen kirja, joka auttaa ymmärtämään 1920- ja 1930-lukuja entistä paremmin, kirjoittaa Jukka Rislakki.
3
MIN
Vuosikymmeniä sitten seminaarissa yliopistolla Aleksi Mainio kertoi tutkineensa vänrikki Sulo Nykäsen erikoisella tavalla polveillutta uraa ja elämää. Myöhemmin ihmettelin silloin tällöin, miksei hän julkaise näin hyvästä aiheesta kirjaa.
Hiljaa hyvä tulee. Odotus palkittiin, kun Siltala julkaisi Mainion tietokirjan Jaalan pyöveli.
Jo Mainion väitöskirjaan pohjaava teos Terroristien pesä (2015) osoitti, että hän osaa kertoa dramaattisista historiallisista tapahtumista turhia revittelemättä mutta jännitteen ja punaisen langan hyvin säilyttäen. Uusi kirjakin on viitseliäästi ja pätevästi tutkittu sekä selkeästi kirjoitettu.
Erikseen on mainittava kirjan erinomainen kuvitus. Jo kansikuva synkkyydessään ja luotaantyöntävyydessään antaa jonkinlaisen käsityksen sisällöstä.
Pietarissa suomalaisen hopeasepän poikana syntynyt Sulo Nykänen oli monen herran palvelija, aina kotonaan sodan ja vakoilun maailmassa. Hän auttoi Suomen yleisesikunnan ja Britannian tiedustelupalveluita, myöhemmin myös venäläisiä valkoemigrantteja ja Viron viranomaisia. ”Tiedustelutyö oli niin villiä ja säätelemätöntä, että aikakautta voi hyvin kuvata vakoiluhistorian avantgardeksi”, tutkija toteaa.
Jaalassa vuoden 1918 sisällissodan aikana 23-vuotias Nykänen johti valkoisten ”lentävää osastoa”, joka puhdisti seutua punaisista ja sellaisiksi epäillyistä. Joukkoteloitusten uhreiksi joutui maaliskuussa, muutamassa viikossa, ehkä jopa 70 vankia, joukossa harvinaisen paljon naisia.
Mainion mukaan tämä oli olennainen osa valkoisten sodankäyntitapaa. Kyseessä ei siis olisi ollut mikään yksittäisten, verenhimoisten miesten kostoretki.
Nykänen rakasti ”roolipelejä”, jopa intiaanimytologiaa, ja harhautti kerran Ruotsissa etsijöitään naiseksi pukeutuneena. Punaistenkin keskuuteen hän onnistui soluttautumaan, vaikka oli aina ehdottomasti valkoinen.
Nykänen oli vakuuttava puhuja, innokas kirjoittaja – ja taitava valehtelija. Hän kirjasi itse omia tekemisiään. Mainio siivoaa hänen tarinoistaan omakehua ja mielikuvitusta. Jäljelle jäävät faktat ovat arkistoista ja muistelmista tarkistettavissa ja kertovat lähes uskomattomista seikkailuista Suomessa, Virossa, Vienan Karjalassa, Ruotsissa, Puolassa, Ukrainassa ja Latviassa. Kysymysmerkkejäkin jää toki roikkumaan.
Nykänen ei malttanut olla rehvastelematta julkisesti vuosikymmeniä kestäneestä bolševismin vastaisesta odysseiastaan, ja tilinteon hetki koitti lopulta osin hänen omasta syystään. Kun historian pyörä taas kääntyi, vanha teloittaja ”Sulo Kaaprovitš Njukjanen” päätyi uusien teloittajien eteen vuonna 1941.
Jaalan pyövelin rinnakkaislukemistoksi sopii vaikkapa Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen Villi itä (2019). Molemmat kirjat kertovat miehistä, jotka eivät koskaan päässeet ylös ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän sisällissodan nostattamien ”pikku sotien” juoksuhaudoista.
Paluu arkeen ei ollut helppo, eikä Nykänen siihen koskaan täysipainoisesti kyennyt. ”Hän jatkoi sotaansa äärioikeistolaisissa järjestöissä ja satunnaisemmaksi muuttuneessa vakoilumaailmassa. Nykänen on yhdenlainen kuva aikakaudesta ja sen paineessa murtuneista veteraanimiehistä, joiden kipuilu piirsi jälkensä 1920- ja 30-lukujen äärioikeiston historiaan”, Mainio tiivistää.
Tarpeellinen kirja, joka auttaa ymmärtämään tuota aikakautta entistä paremmin.
Aleksi Mainio: Jaalan pyöveli. Vänrikki Sulo Nykäsen rikos ja rangaistus 1894–1941. Siltala 2024, 363 sivua.