Insinööri näkyväisen tuolla puolen

Antti Tuurin uusin romaani Lintujen kesyttäjä (2023) on saman niminen kuin hänen vuonna 1978 Yleisradiossa esitetty kuunnelmansa. Aihekin on sama, mutta romaani ei silti ole proosaversio kuunnelmasta, koska teosten henkilögalleria ja tapahtumaympäristö eroavat toisistaan.

Miksi kirjailijan kannatti palata samaan aiheeseen vielä 45 vuotta myöhemmin? Ehkä aiheesta kumpuavan tematiikan vuoksi.

Sekä romaanin että kuunnelman tarina alkaa samalla tavalla: ollaan maaseudulla, ja tuntematon mies pysähtyy talon pihaan seuraamaan pääskysiä, jotka pesivät ulkorakennusten räystäissä ja täyttävät kirskumisellaan pihapiirin. Mies pyytää talonväeltä luvan saada kesyttää pihan pääskyset, koko parven. Aikaa hän arvelee tarvitsevansa viikon verran.

Molemmissa teoksissa lupa myös annetaan. Miehen aiemmista vaiheista, ammatista tai perhesuhteista ei saada juuri mitään tietoa; henkilönä hän jää arvoitukseksi.

Kuunnelman tarina sijoittuu pohjoispohjalaiselle paikkakunnalle, jossa lestadiolaisuudella on tiukka ote ihmisten ajatteluun; kaikki muu paitsi isiltä peritty usko on harhaoppisuutta. Romaanin tarina taas sijoittuu 1950-luvun lopun Etelä-Pohjanmaalle, Lappajärvelle. Lestadiolaisuus on nyt sivuosassa – ei silti kokonaan – mutta uskonasiat eivät, koska tärkeänä henkilöhahmona on virastaan erotettu pappi, joka vastustaa kiivaasti Lintujen kesyttäjää.

Romaanin henkilögalleria on ymmärrettävästi laajempi kuin kuunnelman. Minäkertojana on teini-ikäinen poika, jonka nimi jää mainitsematta. Hän on päässyt keskikoulusta ja valmistautuu aloittamaan lukion Pietarsaaressa. Viikon mittaiseen tarinaan sisältyy myös kertojan ensi käynti lavatansseissa. Siellä hän tapaa samanikäisen tytön ja ilmeisesti myös ihastuu tähän. Hänelle kesä on tavallaan taitekohta lapsuudesta aikuisuuteen.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat pojan äiti – ajankohdalle tyypillinen kotiäiti – ja isä, joka on eläinlääkäri ja myös maalaisliittolainen paikallispoliitikko. Mainittu pappi on isän veli Esko, joka asuu vaimonsa Leenan kanssa tilapäisesti heidän luonaan, koska on menettänyt paitsi papinvirkansa myös virka-asuntonsa.

Muiden puheista kertoja on päätellyt, että Eskolla oli ollut rahasotkuja ja suhde johonkin serakuntasisareen tai naiskanttoriin. Piispan tiedetään kuitenkin luvanneen, että Esko voisi vielä saada viran jostain seurakunnasta, ”jos ottaisi menneistä opikseen eikä alkaisi uudessa seurakunnassa heti herraksi vaan ymmärtäisi papin olevan seurakunnan paimen ja palvelija”.

Keskeinen henkilö on tietenkin Lintujen kesyttäjä, jota kertoja kutsuu vain Kesyttäjäksi. Miehen nimen hän saa kyllä selville, mutta jättää sen mainitsematta. Lukijan kannalta Kesyttäjän nimettömyys vain korostaa hahmon arvoituksellisuutta.

Se, miten Kesyttäjän pyyntöön myönnytään, on oikeastaan sattumaa ja juontuu isän kiukunpuuskasta ja halusta näyttää olevansa herra talossa. Kun toiset pyytävät, ettei isä suostuisi Kesyttäjän toiveeseen, tämä ilmoittaa tiukasti, että ”sellaista miestä tässä talossa nyt tarvitaan”. Hän lupaa Kesyttäjälle majoituksen ja ylöspidon viikoksi, jonka aikana tulosta sitten pitäisi tulla.

Isä tuskin uskoo Kesyttäjän onnistuvan. Hän ei vain ota ohjeita muilta. Äiti suhtautuu Kesyttäjään ystävällisesti, mutta lintujen kesyyntymiseen hän ei silti usko. Papin rouva Leena on huonoissa väleissä miehensä kanssa, ja he oikeastaan riitelevät koko ajan. Kesyttäjään ei Leenakaan usko, mutta on kuitenkin sen verran utelias, että saa miehensä mustasukkaiseksi Kesyttäjää kohtaan.

Ylipäätään aikuisten välinen kanssakäyminen on kuin riitaisaa näytelmää: väitellään, riidellään, huudetaan, epäillään toisen motiiveja, mennään ovet paukkuen ulos. Kertoja seuraa tätä tottuneesti, välillä ”setämiestä” ärsyttäenkin. Kesyttämiseen hän suhtautuu heti uteliaasti.

Äiti on melkeinpä traaginen hahmo, miehensä alistama ja hellyyttään poikaansa kanavoiva, joka haaveilee muustakin kuin miehensä piikana olemisesta. Hän laulelee surullisia lauluja ja uneksii lentämisestä vapaana lintujen lailla. Tämä tematisoituu, kun Kesyttäjän kanssa tulee puheeksi Sigurdin taru:

Äiti kertoi, että lintujen kanssa voi puhua ja niiden kieltä ymmärtää, jos surmaisi lohikäärmeen ja sivelisi huuliaan sen verellä. Kesyttäjä kysyi, mistä äiti oli sellaista saanut tietää. – Jotakin voi tietää, vaikka nyrkin ja hellan välissä elääkin, äiti sanoi.

Kuunnelman Kesyttäjä kertoo kesyttäneensä aiemmin yksittäisiä lintuja, mutta nyt hän haluaisi kokeilla kokonaisen parven kesyttämistä. Romaanin Kesyttäjä puolestaan on kesyttänyt lintuparvia jo aikaisemminkin. Kun häneltä udellaan, onko hän karannut sirkuksesta, hän lyö leikiksi ja sanoo elävänsä ”vapaana kesyttäjänä” ja olevansa ”matkalla Jäämerelle lintuvuorille, jossa kesytettävää riittäisi”. Muutenkin hänen hahmonsa on moniulotteisempi kuin ”prototyyppinsä”. Kertojassa hän herättää luottamusta rauhallisella olemuksellaan ja vähäeleisellä huumorillaan.

Esko sen sijaan kyselee kiukkuisesti, ”mikä Pyhä Fransiskus se luulee olevansa”. Pyhä Franciscus eli Franciscus Assisilainen, lintujen ja eläinten suojelupyhimys tulee esiin tarinassa toistuvasti, usein pilkkanimityksenä. Mutta on Kesyttäjällä suorakin yhteys pyhimyshahmoon:

Näin, että kirja, jota Kesyttäjä luki, kertoi Pyhästä Franciscuksesta. – Kollega, Kesyttäjä sanoi, kun näki minun katselevan kirjaa. – Esko sanoi, että sinä luulet olevasi joku ”Pyhä Fransu”, minä sanoin. – Ei nyt sentään, Kesyttäjä sanoi.

Kesyttäjä myöntää siis puolileikillään olevansa lintujen suojelupyhimykseen kollega, mutta hän viittaa myös suomalaiseen mytologiaan, haltijahenkiin:

– Pitää tyhjentää pää ajatuksista niin, että lintujen emuu sinne voi tulla ja sille voi puhua, Kesyttäjä sanoi. Kysyin mikä emuu oli. – Haltijahenki, Kesyttäjä sanoi.

Myöhemmin kun väki on on tuvassa syömässä, Esko alkaa kysellä ivallisesti Kesyttäjältä jo kesytettyjen lintujen kappalemääristä, jolloin kertoja puuttuu puheeseen ja viittaa hatijahenkeen, johon pitäisi ensin saada yhteys. Hän ihmettelee, etteikö Esko ollut tällaisesta kuullut teologiaa opiskellessaan.

Esko suuttuu ja syyttää Kesyttäjää, että tämä opettaa ”ymmärtämättömille nulikoille jotain vanhaa uskoa”. Tällöin Kesyttäjä sanoo, että ”voi sitä enkeliksikin sanoa”. Esko ei voi kuin nauraa ivallisesti; hänelle Kesyttäjä on harhaoppinen huijari. Jopa isä huomauttaa kertojalle, että ”kirkonmiehellä tuntuu olevan aika vähän tuota uskon puolta”.

Kuunnelman Kesyttäjää epäillään harhaoppiseksi. Kirkkoherra perää tältä, kuuluuko tämä johonkin lahkoon, kenties mormoneihin, ja lopulta hän häätää miehen kylästä tuomioin ja kirouksin.

Romaanin kesyttäjää epäillään harhaopin lisäksi rikoksesta. Pitäjän nimismies tulee paikalle huhujen perusteella ja alkaa kysellä Kesyttäjän aiemmista vaiheista. Myöhemmin hän pidätyttää Kesyttäjän väärän ilmiannon perusteella. Käy ilmi, että tämä on aiemmin kesällä kesyttänyt pääskysiä ”rantaruotsalaisessa” pitäjässä, josta pappi oli ajanut hänet pois tehden selväksi, että ”villien lintujen ja kokonaisen lintuparven kesyttäminen oli jumalanpilkkaa, ja sitä ei suvaittu heidän pitäjässään, vaan kuljettiin Lars Levi Lestadiuksen viitoittamia polkuja”.

Oli myös levitetty huhua, että Kesyttäjä olisi syyllistynyt jonkun pikkutytön hyväksikäyttöön, ja sen perusteella hänet sitten pidätetään. Kun asiaa selvitetään, hyväksikäytetty pikkutyttö tunnustaa itkien, ettei syyllinen ollutkaan Kesyttäjä, vaan ”joku vanhempi sukulaismies, jolla oli ollut jo vanhojakin syntejä samoista asioista”.

Ironia lestadiolaisuutta kohtaan on kärkevää: lintujen kesyttäminen on jumalanpilkkaa, mutta väärien ilmiantojen tekeminen ei. Eikä lasten hyväksikäytönkään vuoksi tarvitsisi poliisia vaivata; toki synniksi se sentään lasketaan. Ja uskonyhteisön omat synnit voi kätevästi heittää viattoman kulkumiehen päälle.

Lintujen kesyttäjä herättää ihmisissä hämmennystä, pilkkaa, jopa vainoa. Silti hänen ainoa ”syntinsä” on lintuparven kesyttäminen. Tekeekö Kesyttäjä ihmeen, kuten joidenkin pyhimysten uskotaan tehneen? Vai onko hän peräti Kristus-hahmo, jota uskonnollinen eliitti vihaa ja joka saa kantaakseen yhteisön synnit?

Esko, vaikka pappi onkin, ei usko ihmeisiin vaan melkeinpä pelkää, että niitä tapahtuisi. Ja kun pääskysparvi kesyyntyy, Esko ei usko sittenkään, vaan pitää tapausta rikoksena.

Kuunnelmassa talon emäntä ja isäntä uskovat ihmeeseen, kun näkevät parven kesyyntyvän, mutta heidän poikansa, jota kyläläiset pitävät vähämielisenä, uskoo heti alusta saakka. Hän jopa näkee enneunia ja on lopussa lähdössä kesyttäjän mukana kohti pohjoista uusia parvia kesyttämään. Romaanissa kertoja ja tämän kaveri Olli ikään kuin aavistelevat kesyttämisen onnistuvan. Kertoja myös pääsee näkemään hetken, jolloin tämä tapahtuu.

Sunnuntaina, kun viikko on umpeutunut, parvi todellakin kesyyntyy. Todistajana on vain kertoja itse, muut ovat sisällä tai kylällä. Pihassa hän istahtaa Kesyttäjän viereen, jolloin tämä sanoo saaneensa ”täyden yhteyden räystäspääskysten emuuhun ja puhunut sille lintujen kielellä”.

Kertoja miettii, että sama voisi onnistua myös häneltä. Kohta Kesyttäjä nousee seisomaan:

Pääskysiä oli pihan päällä kymmeniä, niitä tuli lisää pellolta ja naapurin karjapihalta päin. Ne kaartelivat pihan yläpuolella, pian niitä oli pari sataa peittämässä taivasta. En osannut sanoa mitään, nousin seisomaan ja katselin säikähtäneenä Kesyttäjää ja lintuja, jotka lensivät pihan yllä ja omenatarhan päällä. Sitten Kesyttäjä ikään kuin herpaantui, lysähti kasaan ja istui, ja lintuparvi hajosi taivaalle kirskuen ja huutaen.

Kun isä tulee pihaan ja kovistelee kertojaa tämän joutilaisuudesta, tämä sanoo: ”Muista pyhittää lepopäiväsi.” Isä ihmettelee, miten se muka on pyhitetty, johon kertoja vastaa totuudenmukaisesti: ”Lintuja kesyttämällä.”

Hän ei silti paljasta, mitä juuri on tapahtunut. Kun isä on mennyt sisään, kertoja kysyy, voisiko Kesyttäjä näyttää isälle, kuinka linnut saataisiin uudestaan pihan ylle, koska ”isä ei sitä uskoisi ennen kuin itse näkisi”. Kesyttäjä vastaa: ”Ei nämä mitään sirkustemppuja ole.” Hän ei tee ihmeitä pyynnöstä, kuten ei tehnyt Jeesuskaan, kun kansanjoukko vaati häneltä merkkiä taivaasta.

Kesyttäjässä on siis piirteitä kristus-hahmoisuudesta: perusteettomat syytökset, ilmeinen ihmeteko ja sekin, ettei hän puolusta itseään eikä kiistele häntä syyttävien kanssa. Hän on ”niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijänsä edessä, niin ei hän suutansa avannut”.

Kristus-hahmo tai ei, hän edustaa kuitenkin toistuvaa henkilömotiivia Tuurin tuotannossa, henkilöä joka koettelee arkiajattelun rajoja tai jolla näyttäisi olevan yhteys johonkin yliluonnolliseen.

En käy läpi koko Tuurin tuotantoa, mutta poimin esiin muutaman hahmon, joiden kautta näkymätön maailma tematisoituu.

Joki virtaa läpi kaupungin -romaanissa (1977) arkkityyppi esiintyy vanhan kemianprofessorin, Ilmari Pihlajan hahmossa. Pihlaja tutkii ”materian todellista olemusta” vanhojen mystikkojen ja alkemistien kirjoitusten pohjalta. Hänen tutkimuksensa alkuaineista, ”niiden synnystä orgaanisessa luonnossa” eivät sovi tieteelliseksi kutsuttuun järjestelmään, ja hänet suljetaan tiedeyhteisön ulkopuolelle. Hän sairastaa parantumatonta syöpää ja valmistautuu jo tuonpuoleiseen:

En pelkää kuolemaa, mutta jännitän sitä niin kuin matkaa tuntemattomalle paikkakunnalle. Syvennyn kuoleman ajatteluun pitkään, käyn sen läpi yksityiskohtaisesti ja kuoleman jälkeiset asiat, kaiken minkä siitä tiedän. Ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas Tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, istuu isän Jumalan kaikkivaltiaan oikealla puolella.

Kuvasto on kristillistä, ja Pihlaja siteeraa uskontunnustustakin, mutta hänen ajattelussaan on viitteitä myös steinerilaisuudesta. Yhtä kaikki, Pihlajan maailma on laajempi kuin pelkkä näkyvä todellisuus: ”Tiedän, ettei mikään maailmassa tehty katoa vaan jättää jälkensä johonkin ja muuttaa maailmaa sen teon mitan ja se lohduttaa minua.”

Vuodenajat maaseutukaupungissa -romaanissa (1979) hieman samanlainen hahmo, Vuostimo harrastaa biodynaamista viljelyä ja tutkii maapallosäteilyä, jonka otaksutaan ohjaavan lintujen muuttoa. Häntäkin pidetään omalaatuisena, joskin hyvänä ihmisenä. Minäkertoja kokee Vuostimon myös turvalliseksi hahmoksi: ”–– jokin hyvän olon tunto tuli minuun siitä, että se oli siinä lähellä.”

Pohjanmaan lakeudella he pysähtyvät pellonpientareelle katselemaan rannattomalta näyttävää jokimaisemaa, jonka ylle kulotettavasta heinästä nouseva savu luo vaalean hunnun:

Katselin Vuostimoa ja ajattelin, mitä Ekola siitä oli kertonut ja sen hauras olemus ja savut ja kiurujen lakkaamaton laulu saivat minut uskomaan, että Vuostimo millä hetkellä hyvänsä saattaisi nousta ilmaan ja leijua nopeasti yli jokihaarojen kaukana näkyvän Ylihärmän keuhkotautiparantolan suuntaan, pää savuharsoa leikaten.

Myöhemmin Vuostimon naapuri arveleekin, että Vuostimo ”aikoo nousta taivaaseen”. Tarinan lopussa kertoja pyytää päästä Vuostimon mukaan, kun tämä on lähdössä pohjoiseen, Sodankylän biodynaamiseen kasvitarhaan. Tilanne muistuttaa Lintujen kesyttäjä -kuunnelman loppukuvaa, jossa mestari ja opetuslapsi lähtevät kohti pohjoista.

Uudessa Jerusalemissa (1988) ja Maan avaruudessa (1989) Blomberg-niminen pastori rakentaa ihanneyhteisöä, ”Uutta Jerusalemia”, Kanadan preerialle. Kertoja päättelee Blombergin osaavan ennustaa tulevia tapahtumia, esimerkiksi hänen tulonsa yhteisön jäseneksi.

Pastorin puheissa vilahtelevat ”Ilmestyskirjan” jalokivimuurit, Nostradamuksen profetiat, tähtikalenterit, lukujen todistusvoimat, maahiset ja elementaaliolennot. Mihin kaikkeen ”blombergilaisuus” sitten perustuu, jää kertojalle hieman hämäräksi, mutta sen hän ymmärtää, että pastori itse pyrkii noudattamaan Jeesuksen antamaa esimerkkiä: ”–– me kaikki olimme syntyneet tänne toisiamme palvellaksemme ja pestäksemme toistemme jalat niin kuin Herramme oli tehnyt opetuslapsilleen, tehdäksemme työtä toistemme hyväksi ja saavuttaaksemme niin eläen myös oman elämämme tarkoituksen.”

Nainenkin voi olla ”lintujen kesyttäjä”. Sotaan syylliset -romaanissa (1994) suvun matriarkka Kristina lausuu ennustuksia, joissa viitataan henkisiin maailmoihin ja korkeampaan tietoisuuteen. Aukko taivaassa -siirtolaisromaanissa (2000) ”lintujen kesyttäjinä” toimivat cree-intiaanit, joiden riitteihin osallistumalla kertoja pääsee osalliseksi ”Suuren Hengen” voimasta.

Lukuisissa historiallisissa romaaneissa, kuten Eerikinpojat-sarjassa (2001–03) ja Alkemisteissa (2013–14) eletään esimodernissa maailmassa, jossa näkymätön todellisuus on läsnä ilman, että tulisi mieleen edes epäillä sitä. Ihmiset etsivät elämälleen suuntaa milloin uskonnollisten kirjojen, milloin salatieteinä pidettyjen filosofioiden avulla.

Kun kyse on pikareskiromaanista, yliluonnollisuus voi olla monitulkintaista, ehkä komediallista, ehkä vakavaa – lukija päättäköön. Miehiä naisten kanssa -romaanissa (1993), jossa yhtenä juonteena on kuubalainen santería-uskonto, toisen päähenkilön viereen lentokoneessa istahtaa zombie. Viisitoista metriä vasempaan -romaanissa (1985) suomalaistyttö matkustaa Sveitsiin opettelemaan lentämistä ”transkendentaalisen mietiskelyn” avulla.

Entä Tuurin laaja novellistiikka? Anne Friedin mukaan novelleissa kohtaavat ”shamaanimaailman viimeiset rippeet ja uuden sivilisaation tuhoisat suuntaukset”.

Ylipäätään Tuurin tuotannossa on läpikäyvänä juonteena kiinnostus yliluonnollisina pidettyihin asioihin, näkyväisen ja näkymättömän rajapintaan, jota ei tieteellis-teknisin menetelmin voida kartoittaa.

Tuurille romaanin kirjoittaminen on ”maailman tutkimista”, kuten hän on eri yhteyksissä todennut. Se ei siis ole pelkästään kerätyn materiaalin kertomista uudessa muodossa, vaan sillä on tietty tehtävä.

Se on kirjailijan keino tutkia maailmaa ja ihmisen olemassaolon tarkoitusta, jos sen lyhyesti sanoo. Romaanilla on omat muotoon liittyvät lakinsa ja sen sisältämä materiaali täytyy kertoa inhimillisen elämän eri tasoilta: ihmisten välisisistä suhteista, oikeuskäsitteistä, yhteiskunnan rakenteesta, elämän ja kuoleman kysymyksistä.

Elämän ja kuoleman kysymysten kanssa moni tulee pohtineeksi, onko näkyväisen maailman lisäksi olemassa vielä jotain muutakin. Tuuri itse sanoo Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa (3/2024), että ”insinöörin koulutuksen saaneena ajattelen, että täytyy olla olemassa jotain meitä suurempaa, sillä ei näin monimutkainen koneisto ole voinut lähteä käyntiin itsestään”.

Hän sanoo, ettei halua ”pitää suurempaa meteliä uskonasioista”, mutta uskoo kuitenkin, että jonkinlainen henkinen maailma on olemassa: ”Se antaa avaimia elämään.”

Lintujen kesyttäjä -romaanin motto on peräisin Rudolf Steinerilta: ”Linnut eivät ajattele. Me ajattelemme, koska emme osaa lentää. Ajatuksemme ovat oikeastaan samoja voimia, joita tarvitaan lentämiseen, mutta muuntuneina.”

Onko steinerilaisuus lukuohje tiettyyn näkemykseen, jossa lintujen kesyttäminen tuntuu mielekkäältä? Kuunnelman Kesyttäjä nimittäin sanoo, että ”kaikki villit eläimet pitää kumminkin joskus kesyttää, niin että ne eläisivät rauhassa ihmisten kanssa eivätkä ihmisiä pelkäisi”.

Moton voi tulkita tässä yhteydessä niinkin, että Kesyttäjä ajatuksillaan tavoittaa nuo voimat ja pääsee lopulta ohjailemaan kokonaista parvea. Pääasia on yhteys näkymättömään voimaan, jota voi kutsua haltijahengeksi mutta yhtä hyvin enkeliksikin. Romaanin näkymätön maailma on täten avarampi kuin kuunnelman.

Romaanin temaattinen painopiste onkin siinä, miten ihmiset suhtautuvat ilmiöihin, jotka ylittävät heidän arkikokemuksensa ja maailmankuvansa. Moni tyytyy siihen, mikä on näkyvää, muiden tulkitsemaa, jo isiltä perittyä. Ajatus niin sanottujen luonnonlakien hallitsemisesta hämmentää, mikä purkautuu kieltämisenä tai pilkkana.

Kuunnelmassa kieltäminen on jyrkkää ja kirkkoherran tuomio sen mukainen: ”Helvetin piinaan ja vaivaan.” Romaanin loppu ei ole näin yksiviivainen. Oikeastaan se on komediallinenkin näyttäessään, miten ristiriitaisesti ihmiset suhtautuvat Kesyttäjän ihmetekoon.

Sunnuntaina, urakan päätöspäivänä isä alkaa haukkua Kesyttäjää huijariksi ja ruokavarkaaksi, koska on kuullut, että kylällä naureskellaan paitsi Kesyttäjälle myös hänelle itselleen, mikä voi olla tuhoisaa hänen poliittisen uransa kannalta. Kesyttäjä ei puolustaudu vaan vaikenee, jolloin isä raivostuu ja ajaa miehen maantielle.

Draamallista ironiaa on se, ettei isä tiedä Kesyttäjän juuri samana aamuna onnistuneen kesyttämisessään.

Kun Kesyttäjä on poissa, huomataan, että myös kaikki lentokykyiset pääskyt ovat häipyneet; ainoastaan lentokyvyttömät poikaset huutavat pesissä nälkäänsä. Silloin kertoja sanoo, että Kesyttäjä on ottanut linnut mukaansa.

Aikuiset eivät tätä usko, mutta ovat silti kuohuksissaan, kunnes leimaavat Kesyttäjän varkaaksi ja soittavat poliisille. Pian virkavalta on paikalla, mutta keskustelua käydään vain siitä, onko miehen teko rikos ja siitä, miten pitkään poikaset pärjäävät ilman emojaan. Pitäisikö ne peräti tappaa, jotta eivät nääntyisi nälkään?

Kukaan ei hämmästele kesyttämisen onnistumista. ”Jotenkin mies on saatava vastuuseen”, sanoo papintöidensä huonosta hoidosta vastuuseen joutunut Esko.

Lopulta kertoja ja tämän kaveri Olli lähtevät pyörillä Kesyttäjän perään ja löytävätkin tämän sekä pääskysparven muutaman kilometrin päästä. Kesyttäjä lupaa palauttaa linnut; ne ovat vain lähteneet häntä saattamaan. Sitten hän istuu, keskittyy ja saa yhteyden parveen: ”–– linnut kiertelivät ja kaartelivat meidän yläpuolellamme, syöksyivät lähelle Kesyttäjää ja nousivat taas korkealle. Sitten parvi kokoontui yhdeksi ja lähti lentämään kylälle päin.”

Kun pojat palaavat, pihassa ollaan helpottuneita. Isä antaa koko hämmentävälle tapahtumalle luonnontieteellisen selityksen: parveilu kuuluu muuttolintujen elämään syksyisin.

Kertoja ei ”viitsi” sanoa, että Kesyttäjä ne vei ja myös palautti. Ja kun he Ollin kanssa istuvat pihassa, hänestä tuntuu, että pääskyset aina pihaan palatessaan lentävät heidän läheltään.

Romaania ja kuunnelmaa yhdistää nimenomaan tematiikka: miten ihmiset suhtautuvat ilmiöön, joka ylittää heidän arkikokemuksensa, ja henkilöön, joka näyttäisi saavan yhteyden johonkin näkymättömään, mikä se sitten onkaan?

Tätä romaani tutkii paljon monitasoisemmin kuin kuunnelma. Romaania voikin ajatella kuunnelman temaattisena laajennuksena: poikkeuksellista henkilöä ja tapahtumaa kuvataan tarinan sisältä, minäkertojan tulkitsemana. Samalla syntyy kuva teini-ikäisen pojan kokemusmaailman avartumisesta. Kertoja on ikään kuin lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, vielä avoin kaikelle uudelle, jopa ihmeille. Lapsen herkkyys ei ole hänestä vielä kadonnut, vaikka hän ottaakin jo askelia aikuisten maailmaan ja itsenäiseen ajatteluun.

Jeesus sanoo, että Jumalan valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, ja että ”joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle”. Paavali puolestaan tekee selvän eron näkyväisen ja näkymättömän todellisuuden välille: ”Näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.”

Lintujen kesyttäjälle, Pyhän Franciscuksen kollegalle, näkymätön maailma on todellisuutta, ja niin myös lapsen kaltaiselle kertojalle, joka uskoo jo ennen kuin näkeekään. 

Juhani Sipilä on kotimaisen kirjallisuuden dosentti Helsingin yliopistossa.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 4/2024. Parnasson voit tilata täältä.