Menneisyys muuttaa muotoaan
Robin Campillo teki suomalaistaustaisesta näyttelijästä äitinsä.
Punainen saari on Robin Campillon henkilökohtaisin elokuva. Se pohjautuu muistoihin 1970-luvun alun Madagaskarilta.
Äitinsä rooliin Campillo valitsi Nadia Tereszkiewiczin, vaikka tämä oli periaatteessa liian nuori. ”Jokaiseen rooliin on yksi ainoa täysin oikea näyttelijä, joka pitää löytää. Nadia on ikäluokkansa paras naisnäyttelijä Ranskassa”, Campillo sanoo.
Tereszkiewicz ei ollut ilmeisin valinta: hän on vaalea ja roolihahmo on tummahiuksinen. Campillo oli ajatellut paitsi omaa äitiään myös kuvatun aikakauden tähteä Monica Vittiä ja italialaista temperamenttia.
Pariisissa kasvanut Tereszkiewicz taas on suomalaisäidin ja puolalaisisän lapsi, joka on kertonut tunnekielensä olevan suomi.
”Nadia ei ole aivan ranskalainen. Hänellä on rikkaampi tausta”, Campillo kuvailee.
Viime vuosi merkitsi Tereszkiewiczille läpimurtoa. Francois Ozonin komediasta Rikos on minun tuli jättihitti, ja siinä Tereszkiewicz loistaa Isabelle Huppertin rinnalla. Kesällä 2022, kun Punaisen saaren kuvaaminen oli alkamassa, Campillo kertoo olleensa epävarma.
”Pohdin, miten tämä onnistuisi: Nadia tulee kuvaamasta toista elokuvaa, jossa hän esittää parikymppistä teatterikoululaista, näyttelemään kahden lapsen äitiä”, Campillo muistelee.
”Heti kun Nadia kuuli epäilyksistäni, hän soitti ja sanoi tiukasti: minä teen sinun elokuvasi. Hän on noin hullu. Rakastan sitä. Hän oli elokuvaani oikea, lumoava, vakava.”
Keskeiset hahmot ovat Colette-äiti ja kahdeksanvuotias poika Thomas, Campillon omakuva, jota esittää Charlie Vauselle. Ranskalaisperhe on Madagaskarilla isän armeijatyön vuoksi. Saari on itsenäistynyt, mutta entisen emämaan ote on tiukka ja kansan riveissä kytee kapinahenki.
Campillon vuonna 2017 valmistunut BPM (Beats Per Minute) sai Cannesin kakkospalkinnon, Grand Prix’n. Tuomariston puheenjohtaja Pedro Almodóvar kertoi jälkikäteen, että hänen suosikkinsa olisi ollut Campillon elokuva, vaikka Kultainen palmu meni Ruben Östlundin The Squarelle.
Campillo oli Ranskassa jo ylistetty käsikirjoittajana. Hän kirjoitti Laurent Cantet’n Kultaisella palmulla palkitun elokuvan Luokka (2008).
BPM (Beats Per Minute) oli sekin omakohtainen: Campillo kuvasi 1990-luvun alun aids-aktivismia.
”Kuten kaikki nuoret homomiehet Ranskassa ja muuallakin, epidemian alussa sulkeuduin hiljaa kotiin ja pelkäsin. 1990-luvun puolella halusin yhteiskunnalliseen toimintaan. Se oli juhlallista”, Campillo sanoo.
”Elokuva on kuitenkin fiktio. Hahmot ovat erilaisia kuin esikuvansa.”
Punaisella saarellakin on poliittinen kehys: ranskalaiset torjuvat ajatukset vastuustaan. Campillo kuvaa myös lapsen kokemusmaailmaa.
”En halunnut tehdä elokuvaa pahoista ihmisistä vaan viattomuudesta. Viattomuuskin voi olla hyvin vahingollista.”
Thomas-poika todistaa vanhempiensa kitkaa sekä isänsä julmaa ja rasistista käytöstä, jonka ongelmallisuutta aikuiset eivät hahmota.
”Kolonialismin väkivalta nähdään tämän linssin kautta.”
Campillo arvioi vanhempiensa olleen tietämättömiä kokonaiskuvasta. ”Siinä mielessä olimme kaikki kuin lapsia. Aikuiset kertoivat itselleen satua hyvästä kolonialismista.”
Ohjaajan äiti on kuollut, muu perhe on elokuvan nähnyt.
”Kun henkilöillä on tutut esikuvat todellisuudessa, vaikutelma on kuin Varastetut ihmiset -elokuvassa: heidät on valkokankaaLla korvattu imitaatioilla, joissa on tuttua ja vierasta.”
Erikoisimman reaktion Punainen saari sai ohjaajan isältä.
”Hän on äärioikeistolainen, emme näe toisiamme. Kuulemma hän katsoi elokuvan ja oli tyytyväinen.”
”Vaikka elokuvan isä ei ole kiva ihminen, isäni on ylpeänä kertonut olevansa tuo hahmo. Hullua, mutta en minä hänestä hirviötä tehnytkään.”
Robin Campillo: Punainen saari. Elokuvateattereissa 23.2.