25 vuotta sitten
Iida Simes ja Matti Putkonen edustivat ydinvoiman vastustajia ja kannattajia SK:n energia-artikkelissa vuonna 1999.
2
MIN
SAK:n teollisuusliittojen projektisihteeri Matti Putkonen hieraisee pettyneenä partaansa ja raapii tulta tupakkaansa. On 24. syyskuuta 1993. Eduskunta on juuri äänestänyt viidennen ydinvoimalan nurin.
Greenpeacen Iida Simes on helpottunut. Tiivis lobbaustyö ei ole mennyt hukkaan, vaikka moni kansanedustaja on kääntynyt ydinvoiman puolelle.
Kuusi vuotta myöhemmin Simes liikkuu taas eduskunnassa, tällä erää Luonnonsuojeluliiton leivissä. Putkonen on yhä perusteollisuuden palveluksessa. Hän tehtailee muistioita ministeriöille ja lausuntoja lehdistölle, vaikuttaa kulissien takana.
”Viime kerta oli ikävä keissi, vääränlaista kamaa oli liikkeellä puolin ja toisin”, Putkonen valittaa. Nyt on revanssin paikka. Teollisuus on luvannut hakemuksen viidennestä ydinvoimalasta vuoden sisällä.
Kysymys ydinvoiman turvallisuudesta jakoi kansanedustajia periaatteellisiin kannattajiin ja vastustajiin vielä vuosikymmenen alussa. Tietoa siilattiin uskomusten ja arvostusten seulan lävitse.
”Vastapuoli on luopumassa ajatuksesta, jonka mukaan ympäristöjärjestöt toimivat tunnepohjalta, kun taas teollisuus edustaa järkeä. Riskit eivät ole tunnehöpinää”, Simes oikoo.
Putkonen tarkentaa vanhaa rintamalinjaa. ”Valitettavasti mieskansanedustajat luottavat enemmän tekniseen osaamiseen kuin naiskansanedustajat.”
Energiapeli on pohjimmiltaan taistelua teollisuuden rakenteesta. Kun teollisuus ruinaa lisää sähköä, se tarkoittaa paperi- ja metalliteollisuutta. Ne nielevät kaksistaan 80 prosenttia teollisuuden käyttämästä sähköstä.
Putkonen hiertäisi nykyistä enemmän puuta paperin raaka-aineeksi, sillä mekaaninen kuumahierre syö runsaasti sähköä. Vastaavasti Simes keittäisi lähes yksinomaan sellua, sillä kemiallinen massatuotanto on energian suhteen omavarainen.
Kivihiili, energiapelin Musta Pekka, on ajan henkeen sopiva kortti nokitustilanteessa. ”Teollisuudelle käy mikä tahansa energia, kunhan se on edullista ja sitä on saatavilla. Se käy mullekin”, Putkonen paljastaa.
”Ydinvoimalobbarit elävät 80-luvulla. Suomi on aina sitä paperia ja metallia, ja vain sitä. Isot miehet määräävät, minkä verran sähköä pitää tuottaa. Haluavatko edes teollisuustyöntekijät sellaisen tulevaisuuden”, Simes kysyy.
SK 30/1999 Petri Pöntinen: ”Kenelle jää Musta Pekka?” 30.7.1999.
Oikaisu 1.8.2025 klo 11.31. Korjattu jutun alkuun oikea vuosiluku. Tekstissä väitettiin aiemmin virheellisesti, että eduskunta äänesti viidennen ydinvoimalan nurin vuonna 1997. Kyse oli vuodesta 1993.